Mukavia uutisia

Poika kertoi eilen hyviä uutisia koskien koulutustaan. Hänhän valmistui lentokoneasentajaksi keväällä, mutta koulutuksessa oli sellainen ongelma, että valmistuttuaan hän joutuisi työskentelemään vanhemman, jo lisenssin omaavan mekaanikon kanssa ennen kuin hakea itselleen lisenssiä ja oikeutta työskennellä itsenäisesti. Useimpiin työpaikkoihin taas vaaditaan lisenssi ja apumekaanikon hommia on vaikeampi löytää.

Nyt koulu oli saanut EASA:n hyväksynnän ja voi myöntää valmistuneille suoraan lisenssin. Pojan pitää käydä koululla leimauttamassa paperinsa ja ehkä antamassa näytön jotta hän saisi lisenssimerkinnän todistukseensa. Sen jälkeen on huomattavasti helpompi hakea töitä mistä vain. Työpaikkoja alalla näyttäisi löytyvän ainakin kansainvälisesti, Suomessa ei niinkään. Se taas ei ole pojalle ongelma, vaan oikeastaan vain helpotus.

Tältä osin voin katsella taas luottavaisena tulevaisuuteen.

Tytär puolestaan riemuitsi omista mahdollisuuksistaan Pariisissa. Hänelle oli tarjottu neljää harjoittelupaikkaa, joista yksi, vähemmän opintoihin liittyvä, mutta paljolti aiempaan työkokemukseen perustuva vaikutti houkuttelevimmalta. Siksi hän kirjoittikin, halusi kuulla mitä mieltä olin siitä, kannattaako syventää sitä, mistä jo paljon tietää vai keskittyä enemmän opintoihin liittyvään harjoitteluun – molemmat paikat siis ovat kuitenkin samaa alaa.

Tämä sivuavan alan paikka kiinnostaa tytärtä siksi, että siinä hän pääsisi alan kongressiin puhujaksi, tutustuisi uusiin laitteisiin ja voisi käyttää jo olemassa olevia kontakteja hyödyksi. Professori, joka hänelle tätä esitti, sanoi pystyvänsä sopimaan koulun kanssa, että paikka kelpaa harjoittelupaikaksi myös koululle. Tytär hihkui innosta päästä testaamaan hiukkaskiihdytintä.

Siinä vaiheessa minä putosin kärryiltä.

Mies vai lapatossu?

Kesä meni enkä kirjoitellut. Paljon on tapahtunut, mutta niistä joskus toiste, yksitellen.

Ehkä eniten minua on (anteeksi sanankäyttö) vituttanut tyttären sokea rakastuminen Tennistossuun. Olen idiootti – asia, jonka minulle on todennut useakin ystävä – mutta minkäs teen. Ei ole mukava katsella, kun 24-vuotias hyppää iloisesti kaivoon.

Tytär siis pääsi Pariisiin haluamaansa yliopistoon tekemään master-tutkintoa, mikä on kertakaikkisen ihana asia. Siihen se sitten loppuukin. Tennistossu on lähdössä mukaan.

Tennistossu, tämä 32-vuotias kahden lapsen vuosi sitten tatuoitu isä lähtee ensimmäiselle ulkomaankeikalleen tekemään etätöitä nykyiselle työnantajalleen. Nykyisessä taloustilanteessa on koulutetunkin ihmisen vaikea saada töitä ja nekin valikoidaan tarkasti. Koulutusta Tennistossulta löytyy, muttei alkuunkaan ulkomaankokemusta. Halua kaiketi sitten sitäkin enemmän. Vaan suurista puheista huolimatta ”kansainvälisten konsulttitoimistojen” ovet eivät ole auenneet. No eivät tietenkään. Kuka palkkaa ihmisen, joka sosiaalisessa media antaa itsestään epäsiistin kuvan? Luulisi sen asian olevan siinä iässä selvääkin selvempi.

Tennistossu siis ripustautuu tyttäreeni ja toteuttaa unelmiaan hänen kauttaan, on mielipiteeni ollut tähän saakka, eikä se  todellakaan ole muuttunut. Tätä lapatossua en ole suostunut tapaamaan ja se asia hiertää välejäni tyttären kanssa. Olen pohtinut vakavasti, mikä siinä miehenpuolikkaassa ärsyttää niin, että pelkkä ajatuskin hänen tapaamisestaan saa ihoni kutisemaan. Yksi asia on not in my backyard. Ei minua häiritse kummalliset ihmiset, niitä on paljon ystävissänikin ja taidan osittain itsekin kuulua joukkoon. Voin istua samassa pöydässä arvoiltaan hyvinkin erilaisen ihmisen kanssa saamatta yhtään näppylää ja joskus jopa ihailla sellaista tyyppiä, joka edustaa aivan toista maailmaa kuin minä itse. Välttämättä en kuitenkaan halua häntä miehekseni, poikaystäväkseni tai ylipäänsä perheeseen. Se on yksi asia.

Toisaalta näen tyttäreni tekemässä täsmälleen samaa kuin mitä itse olen tehnyt; sitomassa itsensä ihmiseen, joka ei hänelle sovi. Niin, ihmetelkää vain, miten voin näin sanoa, kun en edes suostu tyyppiä tapaamaan, mutta elämänkokemus kertoo minulle sen. Tyttäreni ei ole ihmeellinen, mutta hänen elämänsä on käsitykseni mukaan ollut hyvin erilaista kuin Tennistossun, joka on varsin nuorena mennyt naimisiin ja saanut lapsensa. Siinä on oma viehätyksensä, mutta se viehätys ei kestä. Elävässä elämässä on monta esimerkkiä siitä, kuinka toinen alkaa ärsyttää. Itseltäni sen myöntämiseen meni seitsemän vuotta, Ruusulla sama. Vanhemman polven ihmisissä näkee katkeroituneita ihmisiä, jotka vain nielevät asian.

Tytär on korviaan myöten rakastunut eikä näe, kuinka ilmiselvä lapatossu ankkuroi valtamerilaivansa tähän pieneen luotoon, jonka luulee pitävän sen paikoillaan myrskyissä. Jos 32-vuotias mies haluaa lähteä ulkomaille töihin, hän lähtee sinne itse eikä opiskelijatytön mukana. Valtamerilaiva tarvitsee vahvan moottorin, joka työntää eteenpäin Moottoriksi ei pitkän päälle riitä nätti rakastunut tyttö, hän väsyy. Kauhukuvitelmissani näen, kuinka tytär opiskelee, tekee töitä ja hoitaa siinä sivussa muutkin asiat, koska ranskankielentaidoton Tennistossu ei pysty. Tytär tietenkin tekee kaiken ilomielin, eikä vielä ymmärrä kuinka toisen  taidottomuus vie hänen voimiaan hetki hetkeltä kunnes lopulta siitä tulee status quo ja la grande merda.

Olen aina mielikuvitellut mahdollisia elämäntilanteita. Kun lapset olivat pienempiä, mietin miten suhtautuisin jos heitä kiusattaisiin koulussa tai he olisivat kiusaajia. Kuvittelen etukäteen, mitä keskusteluja kävisin tilanteessa, että minulle ilmoitettaisiin, että jompikumpi olisi jäänyt kiinni rikollisesta toiminnasta jne. Jotkut kuvitelmistani kävivät toteen enkä tietenkään reagoinut kuten olin alun perin suunnitellut, mutta mielikuvittelusta oli hyötyä. Sellaista tilannetta, että älykäs tyttäreni toisi eteeni tennistossuntapaisen, en ole koskaan mielikuvitellut. Mies tuli puun takaa ja reagoin juurikin hyvin alkeellisesti ilmoittamalla, etten halua häntä tavata.  Nyt olen tätä asiaa mielikuvitellut, mutta minulla on vaikeuksia päästä positiiviseen lopputulokseen. Jos suostun olion tapaamaan, tiedän, että väännän käsitykseni aina samaan. Jos mies ilmestyy eteeni lyhythihaisessa paidassa ja shortseissa näyttäen tatuointinsa, tuijotan niitä kuvia kuin halpaa makkaraa ja hillitsen oksennustani (ei hyvä). Vaikka mies tulisi kalliissa puvussa ja kravatissa, sanoisin, että siinä on mies, joka ei seiso edustamansa takana, vaan peittelee paskaansa (ei hyvä sekään). En siis osaa mielikuvitella positiivishenkistä tapaamista tämän herran kanssa.

Ruusu sanoi eilen jotain, mikä valaisi minua paljon. Hän sanoi, että jos Tennistossu olisi Mies, hän olisi toiminut alun alkaen toisin. Kun hänelle olisi selvinnyt mielipiteeni ja se, että tyttäreni suhde häneen ei mielestäni ole hyväksyttävä, hän olisi ottanut puhelimen käteensä, soittanut minulle ja kysynyt mistä kenkä puristaa ja kertonut, mikä mies hän on ja mitkä aikeet hänellä on. Hän olisi tehnyt selväksi, mitä hän edustaa ja miksi. Minä olisin todennäköisesti ollut yllätetty ja sanaton moisesta rohkeudesta ja sen jälkeen niellyt mölinäni. Oikeat miehet toimivat niin, eivät lapatossut. Nyt toiminta on jo liian myöhäistä.

Lisää valmistumisia

Tytär viestitteli, että Aalto-yliopiston kandikomitea oli nyt virallisesti tullut siihen tulokseen, että hänen kandityönsä oli kiitettävänä hyväksytty ja tytär voi alkaa käyttää titteliä Bachelor of Science and Technology. Eli jälleen yksi etappi saavutettu.

Tyttärellä on yhä tähtäimessä Master-tutkinto ja seuraavaksi paperit pyörähtävätkin pariisilaisyliopistoon hakua varten. Lisää asiasta myöhemmin, kun tulokset saadaan.

Draaman taju

Kun perjantaisessa sähköpostivaihdossa olin kertonut mielipiteeni Tennistossusta, sain kuulla miten vähän minä – tai koko suku ylipäänsä – suhtautuu kannustavasti tyttären opintoihin. Siitä väitteestä en viitsi edes suuttua, niin absurdi se on.

Kun klikkaa vasemmalta palkista aiheryhmää ”tytär”, voi lukea juttua äidistä, joka kyllä puuttuu elämään silloin kun näkee sen tarpeelliseksi ja ollaan menossa väärään suuntaan. Sellaisen nuori varmasti kokee vähemmän kannustavana. Sen sijaan en ymmärtänyt, että kannustavan äidin tuntomerkkeihin ei kuulu se, että lapsi voi hankkia korkeakoulututkinnon ilman lainaa. Ei siihen varmaan kuulu sekään, että äiti on saatavilla, kun täytetään hankalia viisumilomakkeita Yhdysvaltoihin tai kun lapsi tarvitsee epätoivon iskiessä lohtua. Eikä kannustava äiti anna etumaksua kalliisiin lentolippuihin. Kannustava äiti ei kysele kuulumisia, välitä opintomenestyksestä ja viis veisaa vaikkapa juhliin liittyvistä etikettineuvoista.

Ilmoitin neidille, että sopii ryhtyä marttyyriksi. Näillä eväillä asialle löytynee hyviä perusteita. Mikäs sen hauskempaa, jos nyt on lähipiirissä Tennistossu, oikea supermies, joka näyttää ylittävän kaikki kannustuksen rajat.

Marttyyrina en myöskään kirjoita tätä. Totean vain, että tyttären suvun naisten tavoin ylikehittynyt draaman taju on pettämätön. Vahinko vain, ettei olla näyttämöllä eikä esirippua voi kohta laskea.

Hohhoijaa

Takana on paska viikonloppu. Tytär ilmoitti torstaina, ettei enää seurustele Patongin kanssa. Harmillista, mutta sellaista sattuu.

Ilmoitusasiana minulle kerrottiin myös, että uusi sankarikin on jo kuvioissa. Eikä todellakaan mikään äidin ihannemies: kahdeksan vuotta tytärtä vanhempi kahden lapsen tatuoitu isä. Menetin kevyesti malttini ja kieltäydyin tapaamasta tätä kuvatusta. Samalla ilmoitin myös, että tapaus ei ole tervetullut mökilleni, jossa pariskunta on kuvista päätellen viettänyt aikaansa.

Yli kolmekymppiseltä ihmiseltä odottaa jo jotain kypsyyttä ja siihen kypsyyteen kuuluu myös harkinta. Jos ihminen antaa teini-ikäisen kuvan itsestään sosiaalisessa mediassa, hän joko haikailee omaa nuoruuttaan tai ei ole koskaan kasvanut siitä ulos. Kumpikin vaihtoehto on huono. Minä pidän ranteesta kyynärpäähän ulottuvia sacrifice- ja independent-tatuointeja hyvin lapsellisina erityisesti, kun ne otetaan kolmenkympin iässä ja teen todellakin johtopäätökseni tällaisesta. Se kuvastaa ihmistä, joka yrittää todistella katu-uskottavuuttaan näillä sanoilla, itsenäinenhän (independent) hän ei enää ole, jos on koskaan ollutkaan. Kuten veljeni asian ilmaisi, siinä iässä niitä tatuointeja yleensä poistetaan. Tatuoinneillaan tämä mies kertoo itsestään ja arvomaailmastaan olennaisen. Minun mustavalkoiseen maailmaani ei myöskään mahdu ihminen, joka pitää käärmettä lemmikkinään.

Reaktioni ei ehkä ole asiallinen, mutta kieltäydyn teeskentelemästä. En juurikaan ole puuttunut tyttäreni miesvalintoihin tähän saakka; lienee ensimmäinen kerta kun niin teen. Hän on vapaa valitsemaan, mutta niin olen minäkin, ja minun valintani on tämä.

Patongille hommia

Jälleen mukava uutinen: Patonki halusi päästä Suomeen töihin ja onnistui aikeissaan. Nuoriso-osaston tämä haara aikoo asettua kokonaisuudessaan Helsinkiin ainakin seuraavaksi puoleksi vuodeksi – sen jälkeiset suunnitelmat ovat vielä vahvistusta vailla, vaikka tyttärellä onkin vakituinen työpaikka. Tähtäimessä tyttärellä on master-tutkinto Pariisista, mutta siitä sitten, kun hakuprosessi on ohi. Sen sijaan nuoret halusivat kokeilla kimppa-asumista, mutta esteenä oli Patongin työllistyminen Suomessa, mikä sitten osoittautui yllättävän helpoksi.

Vävykokelaani löysi projektiluontoista työtä puoleksi vuodeksi täsmälleen omalta alaltaan, normaalipalkattuna Helsingistä, mistä olemme tietenkin kaikki iloisia. Kaikenlaista uutisointia suomalaisten ulkomaalaisia syrjivästä työnhakuprosessista lukeneena en voi kuin todeta, että jos ihmisellä on oikea koulutus ja asenne, työpaikka lohkeaa, vaikka kielitaito on tismalleen nolla. Patonki puhuu ranskansa lisäksi sujuvaa englantia, mutta suomea ei lainkaan.

Tytär sen sijaan aloittaa reissaamisen ja hänen ensimmäinen työmatkansa on varsinainen Ranskan ympäriajo. Neito kiertää muutamassakin kaupungissa, jotka mitkään eivät sijaitse toistensa lähellä. Sen jälkeen ohjelmassa on joitakin Keski-Euroopan maita ja ainakin yksi kaukomatka. Koneet ja laitteet pitää tuntea ja niitä pitää osata käyttää, jotta ne saadaan myydyiksi. Piakkoin ilmestyy eräässä alan lehdessä tyttären Bostonin aikana muiden tutkijoiden kanssa kirjoittama artikkeli, kolmas lajissaan, johon mittaukset on tehty nykyisen työnantajan laitteilla. Sekä tytär että työnantaja voivat käyttää näitä meriitteinä myyntihommissa.

Tulevaisuus näyttää siis valoisalta kaikin puolin ja äiti voi piakkoin huokaista helpotuksesta, kun esikoinen alkaa lentää omilla siivillään.

Työsopimus

Tytär sitten allekirjoitti elämänsä ensimmäisen toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksensa viime viikolla. Palkka luontaisetuineen on ikään, koulutukseen ja työkokemukseen nähden sellainen kuin pitääkin.

Tänään neiti hihkui puhelimessa tulevia työtehtäviä; hänen osalleen tulee kolmesta päivästä viikkoon kestäviä matkoja ensimmäisellä vuosipuoliskolla ainakin Dubaihin, Kiinaan, Saksaan ja Ruotsiin. Pimuparka ei tiennyt, että päivärahat ovat verottomia ja sehän sai euronkuvat pyörimään silmissä.

Olkoonkin, että hänellä on vielä suunnitelmissa jatkaa MA:ta, on mukava, että hän voi säästää mahdollista Pariisissa oloa varten rahaa. Ranskalaisessa yliopistosysteemissä ei yksinkertaisesti voi tehdä töitä samanaikaisesti ja minun maksamani avustus ei riitä kattamaan kaikkia kuluja, vaikka näillä näkymin asuminen ei ole ihan viimeisen päälle hinnoiteltua. Patongin suvulla on ylimääräisiä asuntoja.

Tytär vietti myös toisenlaisen viikonlopun. Hän oli lupautunut tuttavantuttavan aveciksi RUK:n vuosijuhlaan ja pääsi siis maistamaan upseerioppilaiden vieraanvaraisuutta ja kohteliaisuutta sekä tietenkin tanssimaan. Neiti oli sanojensa mukaan tuntenut itsensä iäkkääksi juhlissa, joissa suurin osa oli kolmisen vuotta nuorempia. Niin se aika kuluu.

Joillakin pyyhkii hyvin

Tytär on jo pitkään tuulettanut; hänelle sataa työtarjouksia, suurin osa Suomesta, mutta myös ulkomailta. Onhan se mannaa 23-vuotiaalle tällaisena aikana, kun vakituiset työpaikat ovat kiven alla. Näyttäisi myös työpaikan saanti olevan pitkälti kiinni siitä, mitä on opiskellut ja millaista työkokemusta henkilöllä on esittää. Ikäänsä nähden tyttären työkokemus on loistava. Neito sai myös poikkeuksellisesti läpi oman aiheen kandityökseen hienojen saatesanojen kera.

Tytär päätti hyväksyä pitkäaikaisen osatyöpaikkansa työtarjouksen ja aloittaa lähitulevaisuudessa työt kokopäiväisenä. Hänen tarkoituksenaan ei kuitenkaan ole astua työelämään vielä, vaan hän aikoo hankkiutua Ranskaan jatko-opintoihin, tekemään MA:ta aiheesta medical engineering. Haku Sorbonnen luonnontieteelliseen (UMPC) on keväällä eikä pääsystä ole takeita, opiskelu alkaisi syyskuussa.

Minusta olisi varsin mukavaa, jos tytär muuttaisi puolentoista tunnin junamatkan päähän kaupunkiin, josta olen aina pitänyt!

Vierailu

Heräsin aamulla aikaisin laittamaan ruokaa ja odotin kuin viisivuotias joulupukkia tänään. Tytär ja Patonki tulivat pikavisiitille ja lupasin tarjota lounaan. Kun summeri vihdoin soi, sekoilin painettavan napinkin kanssa – taisin olla vähän innoissani.

Patonki toi pullon punaviiniä, palan ihanaa juustoa ja äitinsä valmistamaa hilloa tuliaiseksi. Njam! Vaihdoimme kuulumiset ruoan kera, juttelimme hieman tulevasta ja siinä se sitten olikin; nuoriso-osasto lähti kaupungille. Saatamme tavata vielä myöhemmin illalla lasillisen merkeissä ennen kuin herrasväki hyppää jälleen Pariisin-junaan.

Pappa betalar

Kimmeli kirjoitti vanhemmista, jotka antavat aikuisille lapsilleen rahaa tai muuta avustusta. Luin myös kommentit ja kommentoin itsekin. Olen nimittäin sitä mieltä, ettei se rahan antaminen niin kovin pahasta ole.

Itse olen saanut vielä aikuisenakin satunnaisia avustuseriä vanhemmiltani, noin kolmekymppiseen saakka. En ole koskaan voinut perustaa elämääni vanhemmilta saaduille avustuksille ja usein ne olivatkin jotain muuta kuin suoranaista rahallista tukea. Esikoisen vaunut kustansivat vanhempani. Ensimmäiseltä äitiyslomaltani palattuani äiti osti minulle pari siistiä työvaatetta. Olimme asuntovelkaisia persaukisia nuoria, apu tuli hemmetin hyvään saumaan.

Myöhemmin vanhempani ovat ostaneet lapsille muutamat talvihaalarit joko joululahjaksi tai syntymäpäivälahjaksi sekä ah niin monia rukkasia, ettei kaikkea edes muista. Enemmänhän sellaisen osto lapsen vanhempia tukee, kuin ilahduttaa itse lahjansaajaa, mutta usein päivänsankari on sitten saanut myös jonkun halvemman jutun ikään kuin tylsän lahjan korvikkeeksi. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun ensin olemme syöneet viikonlopun vanhempieni jääkaapilla ja vielä saaneet mukaamme runsaan eväskassin. Samaa tekevät omat lapseni nykyään käydessään mummilassa.

Kun erosin ja jouduin huomaamaan olevani ”rikas” yksinhuoltaja toiseksi ylimmässä maksuluokassa, vanhempani maksoivat nuoremman päivähoitomaksun puolentoista vuoden ajan ja siitäkin huolimatta meillä elettiin melko tiukasti. Kun äitini täytti 50 vuotta, vanhempani maksoivat itsensä, minut, lapseni, veljeni ja veljen tyttöystävän etelänmatkalle, jolloin juhlittiin äidin syntymäpäiviä. Meidän ensimmäinen tietokoneemme on hankittu kolmikantayhteistyönä minun, vanhempien ja veljeni kanssa. Pariin lainaan olen myös pyytänyt takausta, mutta korot ja lyhennykset olen hoitanut omillani; samoilla ehdoilla olen valmis tekemään sen lapsillenikin.

Siirryttyäni vihreämmille laitumille märehtimään avustuksia ei ole tarvittu, paitsi mökin rakentamisen loppuvaiheessa, jolloin sain korotonta lainaa vanhemmiltani. Sekin on maksettu takaisin. Toisaalta minä ja veljeni ostimme isän eläköidyttyä hänelle kannettavan tietokoneen. Joskus olen ilahduttanut äitiä hintavammilla kengillä tai laukulla. Veljen kanssa maksoimme puoliksi isän ja minun Venäjän-matkan vuosi sitten, syntymäpäivälahjana. Asiat ovat vähän kääntyneet, vaikka emme minä tai veljeni kuvittele mitenkään ”avustavamme” vanhempiamme. Siitä ei ole kysymys.

Minusta on enemmän kuin luonnollista, että perheen kesken sellaista tehdään jos voidaan. Eri asia on, jollei voida. Silloin sitä ei kukaan odotakaan. Ainakaan en toimisi niin kuin eräs kommentoija, että jos on ylimääräistä rahaa, voisi sen antaa vaikka kehitysmaan koululaiselle. Olen varmasti itsekäs paskiainen, mutta kyllä minä annan ylimääräisen (jos sellaista nyt joskus edes olisi!) omille lapsilleni tai lastenlapsilleni. Edelleenkin niin, että vastuu omasta elämästään ja veloistaan on aikuisella lapsella itsellään, antamani avustus on ylimääräistä, jotain extraa, johon hänellä itsellään ei ehkä sillä hetkellä ole varaa.

Tällä hetkellä mietin, että kun poika vuoden kuluttua siirtyy armeijan harmaisiin, niin todennäköisesti annan hänelle pientä kuukausiavustusta päivärahojen lisäksi. Ei mitään suuria summia, niihin en kykene, mutta taskurahaa. Tyttären Amerikan-matkaa tuin maksamalla lentolipun, jonka hän maksoi sitten takaisin palkanmaksun alettua. Jos me menemme ulos syömään lasten kanssa, kassakoneeseen vilahtaa minun korttini, eikä muiden.

Minä katson perheenkeskeisen satunnaisen avustamisen paljon paremmaksi kuin sossuluukulla käynnin. Sossuluukusta tulee nopeasti sellainen rahakone, josta rahaa on liian helppo nyhtää. Perheen kesken säilyy sosiaalinen kontrolli.