Harhautusta

Huhut kertovat, että etelähämäläisessä pikkukaupungissa oli ravitsemusliikkeeseen poikennut oluelle kaksi vanhempaa miestä tummat puvut yllään. Pubissa oli ollut jonkin verran muitakin asiakkaita ja joku jo ennestään miesseurassa ollut naishenkilö oli kovasti kiinnostunut kahdesta uudesta tulijasta ja tarjosi auliisti seuraansa heille.

Tummapukuiset miehet eivät olleet järin ilahtuneet naisen elkeistä ja blogistin hyvin tuntema harmaa pantteri oli kertonut naiselle olevansa kirkonmiehiä ja jakavansa tälle mielellään evankeliumin ilosanomaa. Jostain syystä nainen katsoi sitten parhaimmaksi tyytyä jo ennestään saatavilla olevaan seuralaiseensa ja pukumiehet saivat latkia oluensa rauhassa.

Tosi tarina?

Eräässä etelähämäläisessä kaupungissa liikkuu huhu, jonka mukaan paikalliseen työnvälitykseen oli rantautunut eläkeläinen kyselemään osapäivähommia. Ensihämmästyksestään vironnut työnvälitysvirkailija ryhtyi kartoittamaan uuden työnhakijan osaamisaluetta ja välityksestä löytyi kuin löytyikin mahdollinen työ ”mansikkajunan” kuljettajana. Kyseessä oli siis työ, jossa kerätään poimijoiden saalis lavalle ja kuljetetaan jälleenkäsittelyyn. Pääsyvaatimuksesta, joka oli vähintään 16 vuoden ikä, eläkeläinen oli todennut, että hän ylittää sen kirkkaasti 71 vuodellaan ja laittanut paperit vetämään.

Muutaman päivän kuluttua työnhakija kutsuttiin haastatteluun. Tässä vaiheessa eläkeläinen, yrittäjä evp, oli riemuinnut menevänsä elämänsä ensimmäistä kertaa työhaastatteluun. Vaimonsa, edelleen osa-aikatyötätekevä eläkeläinen hänkin, alkoi suunnitella tulevalle kuljettajalle vetäviä työvaatteita. Ties, vaikka niistä olisi syntynyt uudenlainen logo koko businekselle!

Haastattelun yrittäjä evp koki suotuisaksi, mutta kuten myöhemmin osoittautui, hänen sinänsä kohtuullinen palkkavaatimuksensa oli maatalousyrittäjälle liikaa ja eläkeläisemme jäi ilman töitä.

Asiantuntevat lähteet pahoittelivat lopputulosta aiheellisesti, sillä maatalousyrittäjä ei nähtävästi ollut ymmärtänyt, millaisen helmen hän menetti: ottamalla traktorinkuljettajan hieman paremmalla palkalla hän olisi hyötynyt vetreän eläkeläisen työllistämisestä moninkertaisesti, sillä yrittäjämme evp ei taatusti olisi tyytynyt vain istumaan traktorin sitsillä, vaan olisi joutessaan vaihtanut öljyt, kiillottanut Massey-Fergusonin kyljet ja ajankulukseen keksinyt laitteen, jolla työ olisi sujunut entistä joutuisammin.

Draaman taju

Kun perjantaisessa sähköpostivaihdossa olin kertonut mielipiteeni Tennistossusta, sain kuulla miten vähän minä – tai koko suku ylipäänsä – suhtautuu kannustavasti tyttären opintoihin. Siitä väitteestä en viitsi edes suuttua, niin absurdi se on.

Kun klikkaa vasemmalta palkista aiheryhmää ”tytär”, voi lukea juttua äidistä, joka kyllä puuttuu elämään silloin kun näkee sen tarpeelliseksi ja ollaan menossa väärään suuntaan. Sellaisen nuori varmasti kokee vähemmän kannustavana. Sen sijaan en ymmärtänyt, että kannustavan äidin tuntomerkkeihin ei kuulu se, että lapsi voi hankkia korkeakoulututkinnon ilman lainaa. Ei siihen varmaan kuulu sekään, että äiti on saatavilla, kun täytetään hankalia viisumilomakkeita Yhdysvaltoihin tai kun lapsi tarvitsee epätoivon iskiessä lohtua. Eikä kannustava äiti anna etumaksua kalliisiin lentolippuihin. Kannustava äiti ei kysele kuulumisia, välitä opintomenestyksestä ja viis veisaa vaikkapa juhliin liittyvistä etikettineuvoista.

Ilmoitin neidille, että sopii ryhtyä marttyyriksi. Näillä eväillä asialle löytynee hyviä perusteita. Mikäs sen hauskempaa, jos nyt on lähipiirissä Tennistossu, oikea supermies, joka näyttää ylittävän kaikki kannustuksen rajat.

Marttyyrina en myöskään kirjoita tätä. Totean vain, että tyttären suvun naisten tavoin ylikehittynyt draaman taju on pettämätön. Vahinko vain, ettei olla näyttämöllä eikä esirippua voi kohta laskea.

Pappa betalar

Kimmeli kirjoitti vanhemmista, jotka antavat aikuisille lapsilleen rahaa tai muuta avustusta. Luin myös kommentit ja kommentoin itsekin. Olen nimittäin sitä mieltä, ettei se rahan antaminen niin kovin pahasta ole.

Itse olen saanut vielä aikuisenakin satunnaisia avustuseriä vanhemmiltani, noin kolmekymppiseen saakka. En ole koskaan voinut perustaa elämääni vanhemmilta saaduille avustuksille ja usein ne olivatkin jotain muuta kuin suoranaista rahallista tukea. Esikoisen vaunut kustansivat vanhempani. Ensimmäiseltä äitiyslomaltani palattuani äiti osti minulle pari siistiä työvaatetta. Olimme asuntovelkaisia persaukisia nuoria, apu tuli hemmetin hyvään saumaan.

Myöhemmin vanhempani ovat ostaneet lapsille muutamat talvihaalarit joko joululahjaksi tai syntymäpäivälahjaksi sekä ah niin monia rukkasia, ettei kaikkea edes muista. Enemmänhän sellaisen osto lapsen vanhempia tukee, kuin ilahduttaa itse lahjansaajaa, mutta usein päivänsankari on sitten saanut myös jonkun halvemman jutun ikään kuin tylsän lahjan korvikkeeksi. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun ensin olemme syöneet viikonlopun vanhempieni jääkaapilla ja vielä saaneet mukaamme runsaan eväskassin. Samaa tekevät omat lapseni nykyään käydessään mummilassa.

Kun erosin ja jouduin huomaamaan olevani ”rikas” yksinhuoltaja toiseksi ylimmässä maksuluokassa, vanhempani maksoivat nuoremman päivähoitomaksun puolentoista vuoden ajan ja siitäkin huolimatta meillä elettiin melko tiukasti. Kun äitini täytti 50 vuotta, vanhempani maksoivat itsensä, minut, lapseni, veljeni ja veljen tyttöystävän etelänmatkalle, jolloin juhlittiin äidin syntymäpäiviä. Meidän ensimmäinen tietokoneemme on hankittu kolmikantayhteistyönä minun, vanhempien ja veljeni kanssa. Pariin lainaan olen myös pyytänyt takausta, mutta korot ja lyhennykset olen hoitanut omillani; samoilla ehdoilla olen valmis tekemään sen lapsillenikin.

Siirryttyäni vihreämmille laitumille märehtimään avustuksia ei ole tarvittu, paitsi mökin rakentamisen loppuvaiheessa, jolloin sain korotonta lainaa vanhemmiltani. Sekin on maksettu takaisin. Toisaalta minä ja veljeni ostimme isän eläköidyttyä hänelle kannettavan tietokoneen. Joskus olen ilahduttanut äitiä hintavammilla kengillä tai laukulla. Veljen kanssa maksoimme puoliksi isän ja minun Venäjän-matkan vuosi sitten, syntymäpäivälahjana. Asiat ovat vähän kääntyneet, vaikka emme minä tai veljeni kuvittele mitenkään ”avustavamme” vanhempiamme. Siitä ei ole kysymys.

Minusta on enemmän kuin luonnollista, että perheen kesken sellaista tehdään jos voidaan. Eri asia on, jollei voida. Silloin sitä ei kukaan odotakaan. Ainakaan en toimisi niin kuin eräs kommentoija, että jos on ylimääräistä rahaa, voisi sen antaa vaikka kehitysmaan koululaiselle. Olen varmasti itsekäs paskiainen, mutta kyllä minä annan ylimääräisen (jos sellaista nyt joskus edes olisi!) omille lapsilleni tai lastenlapsilleni. Edelleenkin niin, että vastuu omasta elämästään ja veloistaan on aikuisella lapsella itsellään, antamani avustus on ylimääräistä, jotain extraa, johon hänellä itsellään ei ehkä sillä hetkellä ole varaa.

Tällä hetkellä mietin, että kun poika vuoden kuluttua siirtyy armeijan harmaisiin, niin todennäköisesti annan hänelle pientä kuukausiavustusta päivärahojen lisäksi. Ei mitään suuria summia, niihin en kykene, mutta taskurahaa. Tyttären Amerikan-matkaa tuin maksamalla lentolipun, jonka hän maksoi sitten takaisin palkanmaksun alettua. Jos me menemme ulos syömään lasten kanssa, kassakoneeseen vilahtaa minun korttini, eikä muiden.

Minä katson perheenkeskeisen satunnaisen avustamisen paljon paremmaksi kuin sossuluukulla käynnin. Sossuluukusta tulee nopeasti sellainen rahakone, josta rahaa on liian helppo nyhtää. Perheen kesken säilyy sosiaalinen kontrolli.

Mitä missä milloin

Kukaan ei ole ollut yhteydessä kehenkään. Kukaan ei ole tehnyt mitään eikä asiasta ole koskaan puhuttu. Minä en ainakaan ole tehnyt mitään enkä neuvotellut.

Jos syyttää muita valehtelusta, kannattaisi katsoa, ettei seuraavassa näytöksessä jää siitä itse kiinni.

Vituttaa sellainen.

Imatrankoski

Luinpa lehdestä, että koski oli vaatinut kuvaamassa olleen venäläisturistin hengen. Ikävää, hyvin ikävää.

Omat kokemukseni Imatrankoskesta rajoittuvat vanhempieni kanssa tekemään Suomi-kierrokseen vuonna 1967, jolloin olin neljän vuoden ikäinen. En ole aivan varma, muistanko loman tapahtumat siksi, että niistä on olemassa valokuva-albumi vai siksi, että todellakin muistan ne. Molemmat teoriat ovat mahdollisia ja jopa tosia.

Imatrasta minulla on kaksi muistoa, albumista näiden osalta ei liene kuvamateriaalia, joten asioiden täytyy perustua omaan muistiini. Yksi liittyy hyvinkin koskeen. Silloin kun olimme siellä, koskea juoksutettiin ja jossain veden lähistöllä oli ollut hirviemo kahden vasan kanssa. Emo oli joutunut veden varaan ja hukkunut, vasat selvisivät hengissä. Minä muistan seisoneeni sillalla ja katsoneeni alas. Hirvi oli jo silloin hukkunut, mutta oli kauheata kuvitella, että hirvilasten äiti oli joutunut siihen kouhuvaan kitaan.

Toinen muisto Imatrasta liittyy johonkin baariin, jossa olimme syömässä. Voi olla, ettei se ollutkaan Imatra ja siinä tapauksessa pyydän Imatralta anteeksi, että näin julkisesti valitan traumaattisesta kokemuksesta yli 40 vuotta sitten. Minä nyt kuitenkin muistoissani yhdistän Imatran siihen, että sain lautaselleni etikkapunajuuria, joita en syö vieläkään. Se hyvä puoli asiassa on, että nykyään voin niistä kieltäytyä. Silloin en. Kukaan ei varmasti usko habitukseni perusteella, että olen joskus ollut ronkeli ruoan suhteen, vaan olin. Äiti pakotti luterilaiseen tapaan syömään lautasen tyhjäksi, siis ne perkeleen punajuuretkin. Minä mussutin niitä suussani ja syljin pois. Äiti tunki takaisin suuhuni. Minä syljin. Tätä jatkui niin kauan, että siitä imatralaisesta baarista loppuivat lautasliinat. Minä voitin. Eikä siitä oikeasti jäänyt traumoja.

Orpana ja vähäorpana

Ruusun kanssa juteltiin jotain sukulaisista ja Ruusu kertoi laskevansa serkkujensa lapset pikkuserkuikseen. Enpä ollut moista aiemmin kuullut ja sanoinkin Ruusulle, että jos minä tekisin niin, en enää tietäisi kuka on kuka – kun en sitä tiedä nytkään.

Isälläni on laaja suku, monessa perheessä on ollut tusinankin verran lapsia ja siitähän seuraa, että isällä on lukuisia serkkuja ja minulla ja veljelläni ainakin krossin verran pikkuserkkuja. Suurinta osaa en ole koskaan edes tavannut. Joskus 70-luvulla, kun jotkut vielä järjestivät isoja häitä, näitä orpanoita ja vähäorpanoita tapasi, muttei silloinkaan kaikkia.

Minun polvessani suku on pienentynyt huimasti: isän puolelta meitä on yhdeksän serkusta ja vain kolmella meistä on lapsia – kaksi kullakin. Omien lasteni pikkuserkkuja siltä puolelta on siis vain neljä, eikä niitä äidinkään puolelta ole kuin kaksi lisää.

Olen pari vuotta miettinyt kutsuvani isänpuoleiset serkut jonain viikonloppuna mökille, mutta aina se vain on jäänyt. Tänäkään vuonna en sitä tee, koska en taida käydä mökillä kuin kääntymässä joskus elokuussa.

Sukumuistoja

Eilen töihin mennessä mieleeni muistui eräs sukulainen, isotätini mies. Olen turissut näistä asioista melkein tarkalleen kaksikymmentä vuotta sitten isotädin kanssa liköörin voimalla koko yön Boråsissa. Kerron siitä sen, mitä muistan.

Isotätini lähti siirtolaiseksi Ruotsiin olympiavuonna, paremman toimeentulon perään. Hän päätyi länsirannikolle ja löysi sieltä virolaisen, joka oli lähtenyt kalastajaveneellä muutaman muun henkilön kanssa Viron luoteiskulmasta, Kolkasta, pakenemaan neuvosto-armeijaa. Heille oli ollut itsestään selvää, ettei päämääränä voisi olla Suomi, vaan he yrittivät suoraan Ruotsiin – ja onnistuivat.

Isotädin mukaan (hänen miehensä oli jo heikossa kunnossa silloin kun juttelimme) virolaiset rantautuivat kukin minne rantautuivat, paikalliset antoivat yösijoja ladoista ja vajoista. Pääasia oli, että kaikille tuli katto pään päälle. Rantautujat myös auttoivat maaseudulla talon töissä ja jatkoivat sitten eteenpäin. Sosiaaliapua, sen paremmin kuin kielikoulutustakaan, ei ollut saatavilla. Töitä oli tehtävä alusta saakka.

Minä näin Eetun ensimmäisen kerran luultavasti samana kesänä kun ihmettelin salaojien tekoa. Voin olla väärässä, mutta mielessäni kummittelee sellaiset asiat, mistä aikuiset puhuivat hiljaa kuiskaten: Eetu lienee silloin käynyt ensimmäistä kertaa Suomessa, ainakin virallisesti. Elettiin vuotta 1968; sitä ennen hän ei ollut uskaltanut tulla vaimonsa kotimaahan peläten mahdollista luovutusta Neuvostoliittoon. Miksi siitä sitten puhuttiin kuiskaten? Siksi, että jossain muistilokeroissani on pala keskustelua, jossa sanottiin, että Eetu olisi joskus aiemminkin käynyt Suomessa, mutta tästä käynnistä ei saanut puhua, koska viranomaiset eivät siitä tienneet. Häntähän ei koskenut yhteispohjoismainen passittomuus.

Sekä isotätini että miehensä olivat koko elämänsä tehdastyöläisiä. Eetu eli Ruotsissa muukalaispassilla vielä eläkepäivinään. Täti, joka ei ole koskaan edes harkinnut kansalaisuutensa vaihtoa, oli sanonut miehelleen, että ”kun sulla ei kerran maata ole, niin voisit ottaa Ruotsin kansalaisuuden”, minkä Eetu tekikin muutamaa vuotta ennen kuolemaansa. Hän ei ehtinyt nähdä uuden Viron itsenäisyyttä.

Isotätini elää edelleen. Kansankoti kohteli häntä kaltoin sen jälkeen kun Eetu kuoli, eikä täti masennukseltaan pystynyt pitämään puoliaan. Sisarensa haki hänet Suomeen, jossa hän tietääkseni viettää täysin itsenäistä elämää yli 90-vuotiaana. Rautainen täti muuten; vielä 80-vuotiaana hän kävi avustusrekkojen mukana Karjalassa ja yöpyi ainakin kerran kirkon lattialla siskonpedillä. Edellisestä tapaamisestammekin on jo pian kymmenen vuotta. Silloin tällöin harvakseltaan olen häntä muistanut kortilla: hän kerää kortteja, joissa on kuninkaallisten kuvia. Sen se Ruotsi on teettänyt.

Isänpäivä

Vuosi sitten kirjoitin isänpäiväjutun ja koska se on yhä edelleen paikkansapitävä, taidan tyytyä linkittämään sen tähän.

Älä kerro äidille

Veljelleni on aina sattunut ja tapahtunut, ihan pennusta alkaen. Muistan kevättalven, kun veljellä oli toista kuukautta silmä mustana. Ensin toinen, johon pelin tuoksinassa osui lätkämaila ja kun väri oli juuri ja juuri haalistunut, veli sai toiseen silmään laatikon. Yhdennäköisyys Karhukoplaan oli yllättävä.

Ikä ei ole harventanut tapaturma-alttiin veljeni toilauksia. Tänä vuonna kesälomille jäädessä äiti oli ohjeistanut kälyä, että josko hän voisi hieman lasten ohella vahtia myös miestänsä. Kahtena viime vuonna velipoika kun on katkonut luitaan ensimmäisenä lomaviikonloppuna. Sanottuaan tämän, äiti oli samaan hengenvetoon todennut, että ”ai niin, tehän menette sinne siskon mökille, eihän siellä varmasti mitään tapahdu”. Se oli kuin ennalta lausuttu kirous.

Jossain illan vaiheessa veli istahti terassin kaiteelle. Juttelimme niitä näitä ja yhtäkkiä hän hävisi näkyvistä. Puolukanvarpujen seasta kuului vaan vaimeaa ähinää, eikä se ollut kissa. Velipoika siellä tutki raakileita, eikä kovin vapaaehtoisesti. Ylösnoustuaan hän piteli kylkeään.

Niinhän siinä kävi, että miehellä oli kaksi kylkiluuta poikki. Tilanteessa oli niin paljon huvittavia piirteitä, että me kälyn kanssa nauroimme naisellisesti melkein pissat housuissa. Yhteistuumin päätimme kuitenkin olla kertomatta tästä onnettomasta sattumuksesta äidille. Ihan vain siksi, että hän oli sen kirouksen veljen päälle sopimattomalla lauseellaan langettanut ja periäidilliseen tyyliin kuitenkin tokaisisi: ”Mitäs minä sanoin!”

Omerta on ollut rikkumaton, eikä meistä silminnäkijöistä kukaan ole mitään kertonut. Tässä eräänä iltana vanhempieni kanssa skypetellessä tuli kuitenkin sivulauseessa sellainen huomautus, etten voinut olla kysymättä, mitä sanoja sillä tarkoittaa. Sanoja tarkoitti juuri sitä, mitä epäilinkin, eli jostain tieto oli sittenkin mennyt perille ja äiti oli kuullut katkenneista kylkiluista. Eihän siinä taaskaan voinut kuin nauraa. Äidit on sellaisia; ennemmin tai myöhemmin niille joutuu myöntymään.