Alikersantti pohtii

Äitini kysyi taannoin pojalta, miten hänellä on mennyt uusien alokkaiden kanssa; onko joukkoon eksynyt motivaation puutteesta kärsiviä ja miten poika on heidän kanssaan menetellyt. Vastaus oli, että hänen joukkueessaan (voi olla, että nimitys on väärä, kun en niitä armeijan ryhmäkokoja tiedä) on kaksi ongelmatapausta.

Poika oli yrittänyt jutella molempien kanssa, mutta hänen kykynsä ja mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin ovat rajalliset; päätöksistä huolehtii kantahenkilökunta. Alikersantti kertoi jopa hieman tuohtuneena, kuinka hän oli molemmille painottanut sitä, että niskoittelu ei auta ja lopussa sonta kaatuu vain omaan nilkkaan ja kuinka alokkaat toimivat omaksi parhaakseen täyttämällä käskyt. Tekemättömyyden löytää edestään ennemmin tai myöhemmin. Kun itse kuulin tämän alikersantin suusta, en voinut olla nauramatta. Eihän tästä ole kuin neljä vuotta, kun minä huusin samasta asiasta kotona viikoittain, parhaimmillaan päivittäin ja nykyinen alikersantti kuunteli naama valkoisena lyöden päänsä Karjalan mäntyyn jälleen seuraavana päivänä. Poika nauroi itsekin muisteluille.

Vielä viime syksynä poika oli ehdottomasti sitä mieltä, että armeijan jälkeen hän menee töihin. Olen aina tilaisuuden tullen yrittänyt kannustaa häntä lisäopintojen pariin tuloksetta. Sunnuntaina hän sanoi miettineensä jatko-opintoja. Kävimme Skypen välityksellä läpi vaihtoehtoja ja poika sanoi laittavansa paperit eteenpäin yhteishaussa. Minä hypin riemusta ja ilmoitin, että täältä pesee rahoitusta, jos opiskella mielii.

Poika oli miettinyt myös alan vaihtoa, mutta kun enemmän asiasta puhuimme, hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että vaikka jatkomahdollisuudet ovat Tampereella, on ehkä sittenkin parempi olla vaihtamatta alaa. Lisäksi sinne kouluun pitää päästäkin – ei ihan helppo nakki.

Itseäni pohditutti pojan mietteet vaihtaa alaa, koska ilmiselvästi siihen vaikutti opiskelukaupunki, enkä uskonut pojan mitenkään vieroksuvan Tamperetta. Sivulauseessa tuli sitten ilmi hänen huolestuneisuutensa siitä, miten Lauttasaaren asunnolle kävisi, jos hän ei siihen muuttaisikaan. Raukkaparka mietti, että äiti joutuu ongelmiin häntä varten hankitun yksiön takia. Sanoin pojalle, että joka tapauksessa hän muuttaa siihen armeijan jälkeen, koska mitkään koulut eivät ala kesällä eikä meillä ole myöskään mitään takeita siitä, että hän opiskelemaan pääsee. Vuokralainenhan on sanottu irti ja irtisanomisperuste on, että tarvitsen asunnon lähisukulaisen käyttöön. Jos poika sitten myöhemmin muuttaakin muualle, ei hänen todellakaan tarvitse miettiä sitä, saanko asuntoon uuden vuokralaisen. Minun kannaltani muu kuin lähisukulainen on jopa parempi vuokralainen, koska voin pyytää korkeampaa vuokraa kuin mitä pojalta ottaisin.

Parikymppinen poikani on kasvanut henkisesti aivan valtavasti. Häntä ei samaksi laiskajaakoksi tunnista enää, vaikka hän joskus ajattelemattomuuttaan jättääkin ilmoittamatta, että puhelin jäi kaverille ja kaveri lähti maalle eikä poikaa tavoita neljään päivään, vaikka sovittu oli, että soitellaan. Ehkä häntä myös jännittää aikuisuuteen astuminen ja myös siksi jatko-opinnot kiinnostavat. Opiskelijana voi jatkaa vielä vähän nuoruuden huolettomuutta. Vaikka häntä ei jatko-opintoihin hyväksyttäisikään, jo pelkkä ajatus niistä lämmittää mieltäni suuresti. Aina voi yrittää ensi vuonna uudelleen.

Mukavia uutisia

Poika kertoi eilen hyviä uutisia koskien koulutustaan. Hänhän valmistui lentokoneasentajaksi keväällä, mutta koulutuksessa oli sellainen ongelma, että valmistuttuaan hän joutuisi työskentelemään vanhemman, jo lisenssin omaavan mekaanikon kanssa ennen kuin hakea itselleen lisenssiä ja oikeutta työskennellä itsenäisesti. Useimpiin työpaikkoihin taas vaaditaan lisenssi ja apumekaanikon hommia on vaikeampi löytää.

Nyt koulu oli saanut EASA:n hyväksynnän ja voi myöntää valmistuneille suoraan lisenssin. Pojan pitää käydä koululla leimauttamassa paperinsa ja ehkä antamassa näytön jotta hän saisi lisenssimerkinnän todistukseensa. Sen jälkeen on huomattavasti helpompi hakea töitä mistä vain. Työpaikkoja alalla näyttäisi löytyvän ainakin kansainvälisesti, Suomessa ei niinkään. Se taas ei ole pojalle ongelma, vaan oikeastaan vain helpotus.

Tältä osin voin katsella taas luottavaisena tulevaisuuteen.

Tytär puolestaan riemuitsi omista mahdollisuuksistaan Pariisissa. Hänelle oli tarjottu neljää harjoittelupaikkaa, joista yksi, vähemmän opintoihin liittyvä, mutta paljolti aiempaan työkokemukseen perustuva vaikutti houkuttelevimmalta. Siksi hän kirjoittikin, halusi kuulla mitä mieltä olin siitä, kannattaako syventää sitä, mistä jo paljon tietää vai keskittyä enemmän opintoihin liittyvään harjoitteluun – molemmat paikat siis ovat kuitenkin samaa alaa.

Tämä sivuavan alan paikka kiinnostaa tytärtä siksi, että siinä hän pääsisi alan kongressiin puhujaksi, tutustuisi uusiin laitteisiin ja voisi käyttää jo olemassa olevia kontakteja hyödyksi. Professori, joka hänelle tätä esitti, sanoi pystyvänsä sopimaan koulun kanssa, että paikka kelpaa harjoittelupaikaksi myös koululle. Tytär hihkui innosta päästä testaamaan hiukkaskiihdytintä.

Siinä vaiheessa minä putosin kärryiltä.

Alikersantti

Poika pääsee tänään ansaitulle joululomalle. Mummi ja pappa hakevat alikersantiksi ylennetyn nuoren miehen oletettavasti Riihimäeltä, joko lomabussilta tai juna-asemalta riippuen siitä, kumpaan hän ehtii.

Onnittelin poikaa äsken puhelimessa ja toivotin vielä hyvää joulua. Edelleen olen sitä mieltä, että asevelvollisuusarmeija ei ole pelkästään huono asia. Pojalleni se on antanut rutkasti itseluottamusta ja ilonaiheita.

Pitkä marssi

Maanantaiaamun hämärässä Vekarajärveltä lähti nelisenkymmentä sotapoikaa pitkälle marssille reput selässä ja kiväärit olalla. Marssilla oli välietappeja, joissa piti suorittaa armeijamaisen hölmöjä tehtäviä. Jos ensimmäisellä rastilla varustetarkastuksessa oli unohtanut jotain kasarmille, sai matkaansa mukaan myös rautakangen. Jonkinlaista baletintapaistakin kuulemma etapeilla piti harrastaa. Sakkominuutteja jaettiin huonosta osaamisesta ja keskeyttämisistä jokaiselle joukkueelle.

Matkaan oli varattu 48 tuntia. Pojan ryhmä saavutti maalin tiistaiaamuna kuuden aikoihin marssittuaan kuutisenkymmentä kilometriä. Mummi oli vannottanut hänet ilmoittamaan marssin loppumisesta. Ryhmä oli tullut ensimmäisenä maaliin, nopeimpana kaikista, mutta koska yksi oli joutunut keskeyttämään, pojan ryhmää rangaistiin sakolla ja lopputulemana oli toinen sija.

Santiagon tien kävelijänä tiedän mitä reppukäveleminen on, enkä varmasti olisi edes kaksikymppisenä suoriutunut samanlaisesta marssista. Isot pojot pojalle, joka osoitti varsinaista pr-taitoa ilmoittamalla, että kun matkalla oikein väsytti, hän ajatteli tulevaa vapaata ja mummin jouluruokia. Ei liene vaikea arvata, minkälainen vaikutus sillä oli mummiin itseensä 

Osat vaihtuu

Eilen Belgian Chicagossa ammuttiin. Seurasin tapahtumia paikallisen lehdistön välityksellä sen, mitä ruuhkautuneet sivut ja työt sallivat. Työpäivän päätteeksi lähdin salille.

Kun oli jo mukavasti kotisohvalla, puhelin soi ja iipparin näytöllä oli korpraalin kuva. Poikahan ei tarkan euron miehenä ja armeijan päivärahoilla minulle soita kuin äärimmäisessä hädässä. Vastasin ja sanoin soittavani takaisin. Näppäillessäni mietin, mitä tärkeää asiaa pojalla olisi.

- Eikun mä vaan ajattelin kysyä, ettet kai ollut Liègessä käymässä tänään, oli ensimmäinen lause.

En ollut en, vaan töissä tuijotin näyttöpäätettäni.

Pojalle oli tullut mieleen, että mahtaako äiti olla turvassa! Niin monta kertaa kun olen jonkun ikävän uutisen lukenut lehdestä ja soittanut omieni perään, kaikesta vähiten osasin odottaa, että poika soittaisi ja moista kysyisi. Kyllä hän varmasti tiesi, ettei minulla sinne asiaa juuri ole, mutta halusi tarkistaa.

Juttelimme muutaman minuutin ja toivotimme hyvät yöt.

 

 

Korpraali

Poika oli viikonloppulomilla Hämeenlinnassa mummin lihapatojen ääressä, kirjaimellisesti, koska mummi oli hauduttanut hirvipaistia. Solttu oli mennyt lomabussilla Riihimäelle, josta pappa haki hänet. Samainen lomabussi vei sitten sunnuntaina takaisin.

Perjantaina kun juttelin hänen kanssaan, hän kertoi saaneensa ylennyksen korpraaliksi. Vanhempani taas tiesivät kertoa, että poika edelleenkin nauttii armeija-ajastaan ja ohjuslavetin johtohommistaan. Voin olla vain tyytyväinen asiasta, koska mikään ei olisi sen kauheampaa kuin ajatella, että tahmatassuni kärsisi harmaissa (tai vihreissä, kuten nykyään).

Poika oli ollut joku aika sitten kiiturina, eli auttamassa sotilaskodin vapaaehtoisia naisia ja tehnyt jotain extratöitä vanhemmille naisille. Palkkioksi tädit olivat laittaneet hänelle seitsemäntoista munkkia pussiin. Munkit poika oli jakanut muiden solttujen kesken. Hali näille tädeille ja vielä pus pojalle.

Armeijassa

Poika astui palvelukseen heinäkuussa ja osin siksi pidin lomanikin tavallista myöhempään, jotta voisin nähdä valan. Lähdin mökiltä jo edellisenä päivänä tuttavien mökille, joka sijaitsee lähellä varuskuntaa ja vala-aamuna olin hyvissä ajoin perillä enkä joutunut etsimään parkkipaikkaa, vaan täräytin auton lähes tyhjän hiekkakentän laitaan.

Seisoskelin kasarmiaukiolla ja juttelin vanhemman pariskunnan kanssa kun ryhmä poikia marssi ohitseni. Yritin tiirailla omaani, mutta kuka niistä vihreäpukuisista toinen toistaan erottaa. Vähän ajan kuluttua Poika asteli luokseni ja kun kysyin mistä hän siihen tiesi tulla, hän sanoi marssineensa ohitseni.

Itse valan aikana onnistuin olemaan vetistelemättä ja ohimarssissa bongasin omani helposti. Sain jopa sotilaallisen kuvan tiikerinpoikasestani.

Poika esitteli tupansa ja kaappinsa ja yhdessä vanhempieni kanssa söimme valtion hernesoppaa, joka oli ehkä parasta rokkaa, mitä tähän saakka olen saanut. Vein pojalle muutamat pitkät kalsarit ja äitini toi mukanaan tavallisia alushousuja, koska valtion kalsarit kuulemma hiertävät.

Ehkä hieman yllätykseksi kaikille on tullut se, että Poika viihtyy armeijassa erinomaisesti. Hänhän ei ole mitään käskyttäjätyyppiä, mutta ilmeisesti osaa toimia käskyjen mukaisesti eikä ota niistä liikaa paineita. Välillä häntä kuulemma risoo typerät määräykset, mutta toisaalta elämässä niitä on aina.

Pari viikkoa sitten hänelle ehdotettiin aliupseerikoulutusta, mihin hän meneekin. Minä en pyssyistä ymmärrä mitään, mutta jonkinlaisten ilmatorjuntatykkien kanssa hän alkaa painia.

Isänsä ei osallistunut valapäivään enkä kysynyt Pojalta, oliko hän edes isälleen ilmoittanut asiasta. Aliupseerikoulutuksesta ei ainakaan, sen kysyin. Toisaalta, mitä sitä ilmoittaa, kun toinenkaan ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta. Poika ei ole koskaan elämässään tottunut pitämään yhteyttä isäänsä eikä isä ole tuntenut tarvetta pitää yhteyttä häneen. Sääli, sillä luulisi isillä ja pojilla olevan juttua keskenään armeija-asioista, kun niitä on riittänyt Pojalla ja Papallakin.

Minä olen iloinen Pojan viihtymisestä ja siitä, että armeija on antanut hänelle tähän mennessä vain onnistumisen tunteita. Kaikille intti ei sovi, mutta ainakaan Pojalla ei ole sitä tunnetta, jonka olen monelta kuullut, että sinne meni yksi hukattu vuosi.

Asuntoasiaa

Heti kesälomani (21.7 – 19.8) aluksi kuulin, että poika joutuu pois HOAS:lta elokuun lopussa. Aikani pyörittelin ajatusta ja tulin siihen tulokseen, että joskus viime vuoden puolella pohtimani asia on tainnut saada ulkopuolisen sysäyksen. Aloin tutkia myytävissä olevia asuntoja Helsingistä.

Viimeinen lomaviikkoni olikin sitten yhtä hulinaa, kun juoksin välittäjien perässä näytöltä toiselle, kävin pankissa sopimassa rahoituksesta ja lopulta löysin sopivan yksiön Lauttasaaresta. Pojan asiaa se ei auta, sillä huoneisto on valmiiksi vuokrattu, mutta onpahan paikka minne mennä armeijan jälkeen. Poika pääsee armeija-ajaksi vuokralaiseksi eräälle tuttavalleni, joka tarvitsi muuttuneen taloustilanteensa vuoksi alivuokralaista. Molemmille win-win –tilanne.

Velkaannuin siis kerralla enemmän kuin koskaan, mutta pääomatulojen kohtalaisen verotuksen jälkeen maksettavakseni jää vähemmän kuin aiemmin, vaikkakin pidemmän aikaa. Minun ei siis tarvitse menettää yöuniani lainataakan vuoksi. Jos jompikumpi lapsistani asunnossa joskus majailee, kumpikaan ei tee sitä ilmaiseksi, vaan tarvitsen asunnosta myös kohtuullisen vuokratuoton.

En siis mieti enää oman ostamista tästä kylästä enkä paljon muutakaan. Elän jälleen seuraavat kymmenen – viisitoista vuotta näiden päätösten mukaan ja itseni tuntien, juuri ennen kuin muutun velattomaksi, kehitän varmasti jonkun pakottavan tarpeen hypätä velkasuohon.

Valmistumisia

Kavereilta 2008 läksiäislahjaksi saatu lentokone kädessä

Poika sai eilen pahvinsa, mikä on kertakaikkisen ihanaa. Vielä neljä vuotta sitten asiat olivat sillä tolalla, että tosissani pelkäsin hänen jäävän koulupudokkaaksi.

Valjastin äitini pari viikkoa sitten pojan kanssa puvunostoon ja hyvin olivat näkemäni kuvan perusteella valinneet. Pojalle kelpasi vain Tiger of Swedenin tuhottoman hintava puku, johon piti tietenkin hankkia tykötarpeina pari paitaa ja solmiota. Koska vaateostoksille oli lähdetty, niin mukaan tarttui vielä jonkinlainen pikkutakkikin (en ole nähnyt kuvaa) sekä parit kengät. Pukukengät ostimme jo tammikuussa täältä. Äitini visa vinkui ja sen jälkeen urut soittivat requiemiä pankkitililläni, kun maksoin äidille takaisin.

Pojan todistus oli kauttaaltaan hyvää täynnä – ei yhtään ykköstä ja mikä parasta, näyttötutkinnoista lähes pelkkää kiitettävää. En voisi olla tyytyväisempi tähän.

Luokka lähti lauantaina juhlimaan yhteisen taipaleen päätöstä helsinkiläiseen ravintolaan ruoan merkeissä. Päätin järjestää nuorille yllätyksen ja onnistuin puhelimitse tilaamaan joukolle alkudrinkeiksi margaritat. Hämmästys oli käynyt joukossa, kun ravintolan henkilökunta ilmoitti, että ne olivat onnittelut pojan äidiltä eikä niistä tarvinnut kenenkään kaivaa opiskeluaikana laihtunutta lompakkoaan. Sain koko luokalta kiittävät terveiset eikä poikakaan työntänyt häpeästä päätään puskaan, vaan tuntui olevan aidosti iloissaan äidin tempauksesta.

Lontooseen

Keskiviikkona sain puhelun, jossa teini pyysi käyttämään visaa. Pojan mieli paloi Lontooseen kavereita moikkaamaan ja Rynkyllä oli vielä perjantaiksi edullisia lippuja. Teinillä on vielä saldoa tililläni ja lupasin liput hankkia.

Torstaina samainen poika tarvitsi bussilipun netin kautta valmiiksi. Sähelsin tämän pyynnön kanssa heti perjantaiaamuna. Milloin se oppii, että asiat voisi hoitaa kerralla?

Eilisillan nuokuinkin kotisohvalla ja seurasin Stanstedin saapuvia lentoja. Vannotin pojan lähettämään tekstiviestin kun hän olisi perillä, jotta pääsisin nukkumaan. Eihän sieltä mitään tullut ja kun puolisen tuntia koneen saapumisesta oli kulunut, kyselin, oliko hän löytänyt pysäkin paikan. Olipa hyvinkin.

Seuraava etappi oli bussin päätepysäkki, missä pojan kavereiden piti olla vastassa. Eipä nuorelle miehelle juolahtanut mieleen, vaikka oli erikseen siitä sanonut, että siinä vaiheessa kun tapaa kaverinsa, äitiä voisi muistaa viestillä, jotta äiti pääsisi nukkumaan. Minua nimittäin hirvitti ajatus teinistä yöllisessä Lontoossa.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Kaverit olivat paikoillaan ja poika matkalla heidän kämpille. Sain unesta kiinni joskus kahden aikoihin hetken kääntyiltyäni.