Äijä matkassa II

Koska miehet olisivat tyytyväisiä muulloin kuin vatsa täysinäisenä? En kysynyt herra X:lta etukäteen lupaa kirjoitukseeni ja eikö vain sensuurin sormi iski sitten jälkeen päin. Äijä halusi korjata tekstiäni mieleisekseen ja kutsua itseään Timpaksi. Poikkeuksellisesti julkaisen siis punakynäversion edellisestä:

Pitkäaikainen ystäväni Timppa päätti taannoin käyttää lentopisteensä pidennettyyn viikonloppuun Belgiassa ja tuli keskiviikkona luokseni. Söimme ja lähdimme kantabaariini katsomaan maailman menoa. Timppa on äijä ja löysi hengenheimolaisensa Wagnerista – kaksi samanlaista sovinistia, paremmin sanottuna reippaan ja estottoman sovinismihuumorin ystävää, jotka eivät kuitenkaan naisen tahtoon mukisematta taivu.

Torstaina kävimme outletissa koska Timppa oli suunnitellut ostavansa vaatteita. Yhtä t-paitaa lukuun ottamatta hän ei löytänyt juuri mitään mieleistänsä – niistä, mitkä olisivat silmiä miellyttäneet, ei löytynyt kokoja. Minä sen sijaan löysin paljonkin. Vietäväksi pojalleni. Kassalla Timppa totesi, että historiankirjoihin pitää laittaa erikoismerkintä: hän on ollut rättikaupassa naisen kanssa, emmekä edes poikenneet naisten lumppuosastolle! Sain siis huippupisteet. Loppuiltapäivästä kävimme katsomassa pakolliset nähtävyydet, Grande Placen ja Manneken Pis:in j piipahdimme myös lasillisilla paikallisessa, kuuluisassa olutkuppilassa. Alkuilta kului baarissa lätkämatsia katsellen – onneksi Suomi voitti – ja sitä analysoidessa. Kiitos paikallisten suomalaisten, sellainen baari löytyi missä lätkää pystyi seuraamaan. Ruotsalaisten upouudessa sporttibaarisssa se ei lupauksista huolimatta onnistunut. ”Heja” Sverige! Minne tahansa Timppa meneekin, hänellä on mukana musiikkiboxinsa ja kotiin päästyämme kuuntelimme biisejä tästä ehtymättömästä varastosta. Ilta päättyi muistaakseni Hectorin Mandoliinimieheen…

Perjantaina hyppäsimme puoliltapäivin junaan ja lähdimme rannikolle jossa oli tuulista ja melko kylmää, ei tosin sateista. Äijä menetti malttinsa muutaman kerran, koska olin printannut huonon kartan emmekä löytäneet hotellia suoraan vaan hieman harhailimme. Minä nauroin melkein pissat housuissa koska äijä hermostui vielä enemmän kun vastaantulevat ihmiset olivat suurimmaksi osaksi turisteja jotka eivät osanneet auttaa kysyttäessä. Onneksi kaksi ystävällistä poliisia sitten osasi kertoa meille oikean reitin. Illalliseksi olimme päättäneet syödä jotain merellistä ja löysimme ihan ok paikan jossa molemmat päätyivät ottamaan tonnikalapihvin. Ei ehkä ihan eettinen valinta, mutta tonnikalapihviä tulee syötyä niin harvoin, että etiikasta viis! Pihvi oli ok, vaikka parempiakin olen syönyt.

Lauantai oli lämmin ja aurinkoinen päivä. Posotimme Rantaratikalla reilut 30km La Panneen jossa kävelimme rantabulevardilla ja Timppa räpsi kuvia minkä ehti. Lounas hoitui terassilla. Äijälle pihviä, minulle jättikatkarapuja valkosipulissa – asia, josta kuulin myöhemmin useaan otteeseen: haisin. Lounaalla panin myös merkille (siis nimenomaan minä, ei Timppa), että naapuripöydässä ruokailevalla, rehevähköllä naisihmisellä ei ole alushousuja jalassaan! Timppa ihmetteli huomiotani pitkään koska hänen mielestään oli jopa hieman erikoista, että nainen kiinnittää tuollaiseen asiaan huomiota. Yleensähän hameiden alle kurkistelijat ovat miehiä. Timppa jaksoi vielä jonkun aikaa virnistellä tekemälleni huomiolleni. Ja myös sille etten tuosta kokemastani kauhunhetkestä huolimatta ollut menettänyt ruokahaluani.

Yksityisautoiluun tottuneen miehen matkassa on omat kommervenkkinsä; julkisilla liikkuminen on sellaisen miehen mielestä hidasta, ahdasta ja hikistä. Tiesin sen itsekin omakohtaisiin kokemuksiini perustuen eli olin hankkinut Bryssel-Oostende-Bryssel –junamatkalle matkustusmukavuuden lisäämiseksi ensimmäisen luokan junaliput. Mutta ratikkamatkalla takaisin Oostendeen Timpalla oli hieman kestämistä juuri tuon ahtauden ja hikisyyden takia. Mutta kaikeksi onneksi Timppa on kuitenkin sopeutuvaista sorttia, eikä hänen hermostumisensa kestä pitkään. Heti kun asiat luistavat, hän rauhoittuu. Eli heti kun pääsimme perille, nautimme terassilla kylmät oluet ja tuo pahainen ratikkamatka oli enää kuin kaukainen muisto vain. Ehkä minussa on jotain samaa?

Lauantai-illan ruokailusta oli muodostua ongelma koska molempien teki mieli pizzaa. Hotellin lähellä oli yksi jonka tuoksu oli ihana! Valitettevasti paikka oli tupaten täynnä. Edellisenä iltana olimme muka ohittaneet miljoona pizzeriaa, jotka tuntuivat hävinneen kartalta kuin taikaiskusta. Kävelimme Oostenden keskustaa ristiin rastiin löytämättä ainuttakaan. Mutta kun vihdoin päätimme mennä katsomaan olisiko ko. pizzeriassa sittenkin tilaa, saimme pöydän – ja sitä pizzaa, joka osoittautui herkulliseksi. Iltaolut musiikkipubissa ja puoliltaöin nukkumaan.

Sunnuntaina palasimme takaisin shortsikeliseen Brysseliin ja päivätorkkujen jälkeen lähdimme etsimään ruokakauppaa josta mies saisi herkkuja matkaansa. Keskustastahan sellainen löytyi ja reppu täyttyi kaikenlaisesta syötävästä. Illalla poikkesimme vielä moikkaamassa Wagneria ja muita tuttuja kantapaikkani terassilla (muutaman tunnin ajan johtuen runsaasta vesisateesta) ja löntystelimme vielä valoisaan aikaan takaisin kotiin Felixin kebab-paikan kautta. Tänä aamuna äijä sitten palasi lämpimään Suomeen ja kesälomalla tapaamme varmasti jälleen.

Ja romantikoille tiedoksi: tässä ei ole mitään romanssia. Meillä on vain mukavaa yhdessä ja siksi vietämme aikaa keskenämme. Ja miksipä ei? Timppa on sentään hyvännäköinen, raamikas ja miehekäs mies.

 

Äijä matkassa

Pitkäaikainen ystäväni herra X päätti taannoin käyttää lentopisteensä pidennettyyn viikonloppuun Belgiassa ja tuli keskiviikkona luokseni. Söimme ja lähdimme kantabaariin katsomaan maailman menoa. Herra X on äijä ja löysi hengenheimolaisensa Wagnerista – kaksi samanlaista sovinistia, jotka eivät naisen tahtoon taivu.

Torstaina kävimme outletissa, koska herra X oli suunnitellut ostavansa vaatteita. Yhtä t-paitaa lukuun ottamatta hän ei löytänyt juuri mitään mieleistänsä – niistä, mitkä olisivat silmiä miellyttäneet, ei löytynyt kokoja. Minä sen sijaan löysin paljonkin vietäväksi pojalle. Kassalla herra X totesi, että historiankirjoihin pitää laittaa erikoismerkintä: hän on ollut rättikaupassa naisen kanssa, emmekä edes poikenneet naisten lumppuosastolle. Sain siis huippupisteet. Loppuiltapäivällä kävimme katsomassa pakolliset nähtävyydet, Grande Placen ja Manneken-Pissin. Alkuilta kului baarissa lätkämatsia katsellen – onneksi Suomi voitti – ja sitä analysoidessa.  Minne tahansa herra X menee, hänellä on mukana musiikkiboxinsa ja kotona kuuntelimme biisejä tästä ehtymättömästä varastosta. Ilta päättyi Hectorin Mandoliinmieheen.

Perjantaina lähdimme puolilta päivin rannikolle, jossa oli tuulista ja melko kylmää, ei tosin sateista. Äijä menetti malttinsa muutaman kerran, koska olin printannut huonon kartan emmekä löytäneet hotellia suoraan, vaan hieman harhailimme. Minä nauroin melkein pissat housuissa, koska äijä hermostui vielä enemmän, kun vastaantulevat ihmiset olivat suurimmaksi osaksi turisteja, jotka eivät osanneet auttaa kysyttäessä. Onneksi kaksi ystävällistä poliisia sitten osasi viittoa meille oikean reitin. Illalliseksi olimme päättäneet syödä jotain merellistä ja löysimme ihan ok paikan, jossa molemmat päätyivät ottamaan tonnikalapihvin. Ei ehkä ihan eettinen valinta, mutta niin harvoin syön, että teki mieli. Pihvi oli ok, vaikka parempiakin ole syönyt.

Lauantaina oli lämmin ja aurinkoinen päivä. Rantaratikalla posotimme La Panneen, jossa kävelimme bulevardilla ja Herra X räpsi kuvia minkä ehti. Lounas hoitui terassilla, äijälle pihviä, minulle jättikatkoja valkosipulissa – asia, josta kuulin myöhemmin useaan otteeseen. Haisin. Autoiluun tottuneen miehen matkassa on omat kommervenkkinsä; julkisilla liikkuminen on sellaisen mielestä hidasta, ahdasta ja hikistä, vaikka matkustusmukavuuden lisäämiseksi olin hankkinut ensimmäisen luokan junaliput. Kaikeksi onneksi herra X on kuitenkin sopeutuvaista sorttia, eikä hänen hermostumisensa kestä pitkään. Heti kun asiat luistavat, hän rauhoittuu. Ehkä minussa on jotain samaa?

Lauantai-illan ruokailusta oli muodostua ongelma, koska molempien teki mieli pizzaa. Hotellin lähellä oli yksi, johon emme kuitenkaan suoraa päätä rynnänneet. Edellisenä iltana olimme muka ohittaneet miljoona pizzeriaa, jotka tuntuivat hävinneen kartalta kuin taikaiskusta. Kävelimme Oostenden keskustaa ristiin rastiin löytämättä yhtään ja kun vihdoin palasimme hotellin kulmalle, pizzeria oli tupaten täynnä. Jatkoimme sitkeästi etsintää, mutta palasimme lähtöruutuun vajaan tunnin kuluttua ja saimme paikan – ja sitä pizzaa, joka osoittautui herkulliseksi. Iltaolut musiikkipubissa ja puolilta öin nukkumaan.

Sunnuntaina palasimme takaisin shortsikeliseen Brysseliin ja päivätorkkujen jälkeen lähdimme etsimään ruokakauppaa, josta mies saisi herkkuja matkaansa. Keskustasta löytyi ja reppu täyttyi kaikenlaisesta syötävästä. Illalla poikkesimme vielä moikkaamassa Wagneria ja löntystelimme vielä valoisaan aikaan takaisin kotiin Felixin kebab-paikan kautta. Tänä aamuna äijä sitten palasi lämpimään Suomeen ja kesälomalla tapaamme varmasti jälleen.

Ja romantikoille tiedoksi: tässä ei ole mitään romanssia. Meillä on vain mukavaa keskenään ja siksi vietämme aikaa keskenämme. Ja miksipä ei? Herra X on sentään hyvännäköinen, raamikas, miehekäs mies.

Veroilmoitus

Mentyäni perjantaina ennen yhdeksää unten maille, heräsin tänä aamuna pirteänä. Olin jo jonkin aikaa suunnitellut täyttäväni veroilmoituksen, jonka tekeminen vaati tavallista enemmän pohdintaa.

Melkein heti Suomesta muutettuani minut oli valittu esitäytettyjen verolomakkeiden koekaniiniksi. Niinpä en ole puoleentoista vuosikymmeneen juuri suomalaisiin veropapereihin koskenut. Samanlaisiltahan ne näyttivät, mutta koska palkkatuloani minun ei Suomeen tarvitse ilmoittaa, oli täyttäminen erilaista.

Vietin pitkän tovin aamulla tutkien netistä vuokratulojen verotusta ja niistä tehtäviä vähennyksiä. Eipä verottaja vaadi edes kuitteja lähetettäviksi enää, mikä tietenkin aiheuttaa säilömisongelman minulle. Olin skannaamassa kuittejani kovalevylle, kun printterinpahus ei suostunut toimimaan. Mustetta pitää hankkia.

Intouduin myös tekemään excel-taulukkoa vuokratuotoista ja -kuluista ja sain päiväni kulumaan aivotyön merkeissä. Tulikin hieno taulukko, jossa on spreadsheet useammalle vuodelle. Perikunnalle tiedoksi, että taulukkoon on merkitty maksettu rahastoitu vastike erikseen, kumulatiivisesti myös tuleville vuosille, jotta jos perikunta joskus päättää myydä asunnon, sen summan saa vähentää myyntivoitosta.

Yritin kehitellä myös erikseen taulukkoa lainanlyhennyksistä ja koroista niin, että se imisi kuuden kuukauden euriborin netistä ja laskisi siihen marginaalin, jolloin maksetut korot tulisivat ”automatic” taulukkooni. Kunnianhimoinen tavoite, joka tällä kertaa jäi yritykseksi, mutta jonain päivänä minä vielä onnistun.

Tämän jälkeen otin myös varmuuskopiot kovalevyltäni ja tunsin itseni hyvin järjestelmälliseksi ihmiseksi. Sitä tosin ei voi päätellä asunnon siisteysasteesta, joka on luokaton. Ehkä saan huomenna inspiraation ja raivaan tämän loukon vähän ihmismäisemmäksi.

Pikavisiitti

Hämptonin Yhteiskoulun toiminta loppuu ja sen kunniaksi seniorit olivat järjestäneet läksiäispartyt lauantaina. Täytyihän minunkin sinne ängetä ja hauskaa oli. Meitä oli nelisensataa nuorta ja vanhaa kokoontuneet Aulangolle juhlan merkeissä. Tavattiin entisiä koulukavereita, muisteltiin vanhoja ja vaihdeltiin kuulumisia. Monen nimet olivat painuneet jonnekin unholaan, mutta kasvoista vielä tunnisti, tosin en kaikkia.

Seisoin jossain vaiheessa iltaa Aulangon rappusilla ja vähän matkan päässä oli kaksi jotakuinkin ikäistäni miestä, joista toinen tuijotti minua hyvin intensiivisesti. Hetken päästä hänen ilmeensä kirkastui ja äänekäs ahaa! pääsi ulos nimeni muodossa. Sitten oli minun vuoroni tuijottaa ja yrittää saada nimenpäästä kiinni. Tulihan se! Kaide kääntyi kaverinsa puoleen ja sanoi ”ja tohon mä olin teininä vähän ihastunut” ja jatkoi ”eipä se taitaisi olla huono valinta vieläkään”. No, Kaide oli itsekin ihan hyvin säilynyt.

Myöhemmin kuulin, kuinka eräs vanha koulutoveri vieläkin fantasioi siitä, että saisi istua upottavassa nojatuolissa viskilasi kädessään ja kuunnella kuinka minä soitan toivelauluja pianolla vieressä. Oi aikoja, oi muistoja!

Päällimmäiseksi jäi mieleeni, että lähes jokainen meistä, jollei ole jo menettänyt vanhempiaan, jollain tasolla on huolissaan ikääntyvistä lähisukulaisista, joko omaishoitajina tai muuten vain asioiden hoitajina. Niin että kun arkipäivän huolehtiminen omista lapsista päättyy, alkaa rumba vanhempien kanssa. Onneksi omani ovat vielä hyvässä kunnossa ja pystyn toivottavasti vielä pitkään jatkamaan tätä itsekästä sinkkuelämääni.

Muutoinkin nelipäiväinen visiittini kului suvun ja tuttavien parissa. Poika tuli perjantaina Hämeenlinnaan lomille ja ehdimme jotain jutellakin. Serkun vaimon tapasin Laurellilla kahvikupin ääressä ja sunnuntaina olimme sukulounaalla vanhempien ja veljen perheen kanssa ravintola Hällässä. Illalla kävin vielä vanhaa kaveria moikkaamassa. Hämeenlinna ei olisi Hämeenlinna, jollei siellä myös yllättäen tapaisi tuttuja ja niitäkin riitti.

Kotimatka sujui Finnairin siivillä joutuisasti ja täytyy sanoa, että lentoyhtiö on onnistunut näinä säästöaikoina panostamaan raikkaaseen ruokaan ja hyviin koneisiin. Lensin molemmat matkat kotimaisin voimin ja olin yllättynyt, kuinka koneet olivat siistejä – poissa oli se takavuosien nuhjuisuus – ja pieni ruoka-annos, menomatkalla pari kolmioleipää ja tulomatkalla kanasalaatti, olivat paljon parempia kuin kolmeen kertaan lämmitetty vatkuli ja perunamuusi.

Romubisnestä

Viivi ja Wagner olivat vuokranneet auton pääsiäiseksi. Vihreänä ihmisenä Viivi oli myös ottanut selville, että Rysänperällä toimii kotitalousromun lajittelupaikka, jonne hän oli jo vienyt autollisen kodin ylijäämää. Kun ehdotin kävelylenkkiä, Viivi tarjosi minulle bonuksena käynnin tällä jätteenkeräyspaikalla ja sunnuntaina vietinkin useamman tunnin lajitellen kodin ongelmajätteitä keräykseen. Autollinen tuli niistäkin; vanhat kännykät, turhat cd-levyt, akut ja kaikenlainen sähköroina ynnä palasiksi silpomani kaappi ja vanhat patjat sekä matkalaukut ja metalliset tuolinosat saivat kyytiä nurkistani.

Tänään, toisena pääsiäispäivänä Viivi kaarsi Pololla meidän kadulle, jonne olin kuonan kasannut. Täältä tullaan, kierrätysasema! Joka tietenkään ei (nettitiedoista poiketen) ollut avoinna. Hetken aikaa pyörittelimme peukaloitamme, että mitäs nyt tehdään, kun autokin piti saman päivän aikana vielä palauttaa, eikä oikein tehnyt mieli kipata lastia luontoonkaan.

Eipä aikaakaan, kun taaksemme ajoi romukuntoinen BMW, josta nousi kaksi epämääräisen näköistä miestä koputtelemaan auton ikkunoita. Vanhempi alkoi kysellä, onko meillä sähkö- tai metalliromua. Olihan niitä. Nousin autosta ja annoin säkillisen aarteita miehille ja sanoin vielä Viiville, että pidä laukustasi huolta. Pian Viivikin tuli nostelemaan metalleja Polosta ja kun kaikki oli poistettu ja siirretty BMW:hen, menimme takaisin autoon miettimään, miten päästä eroon lopuista tavaroista.

Hetken kuluttua miehet sanoivat, että voisivat ottaa kaiken, kunhan seuraisimme heitä vähän matkan päähän, jossa heillä oli pieni lava-auto odottamassa. Vähän mietimme ja kysyimme hintaa. Miehet eivät tietenkään sanoneet mitään ja päätimme tarjota kymppiä, jolloin vastaus oli kaksi. Sen tingin viiteentoista. Puhuimme keskenämme, että mihinkään sivukujille emme ajaisi ja varmuudeksi otin Bulgarian rekistereissä olevan auton numeron ylös ja lähetin sen tekstarina Wagnerille – onpahan sitten ainakin joku haju, mihin olimme kadonneet.

Miehet eivät ajaneet pitkälle ja siirsimme kaikki roinat lava-autoon. Maksoin lihavalle miehelle viisitoista euroa. Hän pyysi vielä hetken odottamaan, mutta menin takaisin autoon, jossa Viivi jo starttasi. Mies juoksi lava-auton takaa ojentaen käyntikorttiaan: Rautaromukauppias Colombo, nopeat ja laadukkaat palvelut, noudamme myös kotoa sekä puhelinnumero.

Saimme siis ensikäden kosketuksen Bulgarian mustalaisiin, rautaromun kerääjiin, jotka päivystivät kierrätyskeskuksen ulkopuolella sen ollessa suljettuna. Businessmiehiä. Viivin laukkukin oli tallella.

Siitä matkamme jatkoi kaupungin ulkopuolelle kävelyreitille, jossa tarvoimme pienessä sateessa kahdeksan kilometriä. Koska paikallisen bussiyhtiön väki lakkoilee (aiheesta) tarkastajan tapon takia, Viivi heitti minut vielä autolla kotiin. Nelisen tuntia oli kulunut.

Hiljaisuus

Tiistain jälkeen ovet eivät ole paukkuneet eikä mistään kuulu mölötystä. Kukaan ei raahaa isoja muovisia kasseja pitkin käytävää eikä kolauttele tavaroitaan huoneistoni oveen. Hissiäkään ei tunnu kukaan käyttävän. Melkein käsinkosketeltava hiljaisuus on laskeutunut taloon ja voisi kuvitella, että vastapäisessä asunnossa ei asu ketään.

Hampuusin poistamisen jälkeen häirikkönaapurit ovat ikään kuin hävinneet koko talosta. Minä olen koko ajan ollut sitä mieltä, ettei nainen lapsineen ole siinä koskaan asunutkaan. Hän on ehkä vuokrannut asunnon omistajalta ja edelleenvuokraa sitä todennäköisesti hyvästä hinnasta asunnottomille maanmiehilleen.

En ole blogissani tainnut kertoakaan, että joskus tammikuussa löysin avainnipun alhaalta ovisummerien vierestä. Siinä oli pitkälti toistakymmentä avainta, joista yksi sopi ulko-oveen. En tiennyt, kenen se oli, joten laitoin hissiin lapun, että se, joka on hukannut avaimensa, voi tulla ne luotani noutamaan. Vastapäinen nainen kävi kolmen päivän kuluttua kuittaamassa ne. Hän ei siis ollut tarvinnut avaimiaan muutamaan päivään – minusta se oli omituista – eikä ollut huomannut hissin peiliin kiinnittämääni lappuakaan.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että asunnossa harjoitettiin jotain sellaista toimintaa, mikä ei kestä päivänvaloa ja poliisin kutsuminen sai paskiaiset varpailleen. Hyvä niin. Toivon vain, että tämä rauha säilyy pitempäänkin.

Hampuusi rappukäytävässä

Sain tänä aamuna tarpeekseni, kun kolmannen kerran parin kuukauden sisällä töihin lähtiessäni törmäsin huoneistoni oven takana makaavaan mieheen. Kysyin, mitä hän siinä tekee ja hän vastasi odottavansa vaimoansa. Kahdelta edelliseltä en ole notkumisen syytä tiedustellut, mutta eri miehistä on joka kerta ollut kysymys. Ehkä monikulttuurinaapurillani on useita miehiä, voihan asia niinkin olla. Kehotin miestä kuitenkin häipymään rappukäytävästä, mitä hän ei tietenkään tehnyt.

Koska minulla ei ollut kiire töihin, suljin oven ja menin takaisin sisälle. Tutkailin ovisilmän kautta tilannetta, mutta koska valot rappukäytävästä sammuivat, en enää tiennyt, oliko mies poistunut vai ei. Kaivoin poliisin numeron ja soitin, annoin myös nimeni ja puhelinnumeroni. Poliisi sanoi lähettävänsä partion asialle. Aikaa kului melkein tunnin verran ja minulla alkoi olla kiire töihin.

Lähdin alas ja vastaani tuli virkapukuinen. Kerroin soittaneeni ja ohjasin virkapukuisen kuudenteen kerrokseen, jossa monikulttuurimies makasi täydessä unessa siinä neliömetrin kokoisella tasanteella ovien välissä. Jatkoin hissillä saman tien alas enkä jäänyt kuuntelemaan, kun poliisi tivasi mieheltä henkilöllisyyskorttia.

Illalla töistä tullessa kävi mielessä mahdollinen viidakkoveitsellä tehtävä kosto. Soitin Barbaarille, tuolle balkanilaiselle melkein kaksimetriselle luuvitoselle, joka saattoi minut kadulta kotiovelle. Kukaan ei ollut väijymässä.

Sattumia

Koko aamupäivän siivottuani lähdin eilen Madden kanssa terassille aurinkoista ja lämmintä kevättä sekä Madden uutta työpaikkaa juhlistamaan.

Juodessamme toista lasillista kuohuvaa viereiseen pöytään tuli hieman ikäistämme nuorempi pariskunta. Emme juuri kiinnittäneet heihin huomiota ennen kuin nainen kääntyi meihin ja kysyi murteellisella ruotsilla olinko minä suomalainen ja samalla totesi Maddelle, että hän on varmasti ruotsalainen. Hämmentyneinä myönsimme asian olevan niin.

Nainen kertoi heidän olevan ranskalaisia Pariisista, mutta tulevan aina silloin tällöin shoppailemaan Brysseliin. Ruotsintaitonsa sekä hän että miehensä olivat hankkineet lukuisilla lomamatkoilla Suomen saaristoon. Molemmat puhuivat kelpo ruotsia.

Olimme Madden kanssa ihmeissämme, että joku – ja vielä ranskalainen – pystyy lomallaan hankkimaan sellaisen kielitaidon, että pystyy sujuvasti puhumaan kieltä ja tunnistamaan aksentitkin.

Uusi pomo

Sain vihdoin pitkällisen odottelun jälkeen uuden pomon ja olen kertakaikkisen lumoissani. Vanhan pomon ylittämiseen ei toki paljoa tarvittu, mutta että siunattiin tervejärkisellä ja selvästi asiansa osaavalla ihmisellä, on melkoinen bonus.

Olin lomalla kun hän aloitti ja heti palattuani menin esittäytymään. Vastassani seisoi vähän itseäni pidempi päälaelta kaljuuntunut hymyilevä espanjalainen, jolla on jäänsiniset silmät ja joka puhuu loistavaa englantia amerikkalaisella aksentilla. Joskus vain joidenkin välillä synkkaa ja meillä tuntui alusta asti olevan sama aaltopituus. Sama tapahtui päinvastaisena edellisen kanssa.

Luulisi, että minunlaisellani bulldozerilla olisi vaikeuksia latinojen kanssa, mutta kun katson taaksepäin, on myönnettävä, että parhaat esimieheni ovat olleet latinoita. Jokainen heistä on myös ollut kaikkea muuta kuin stereotyyppinen kansansa edustaja.

Parasta tässä on se, että tunnen saaneeni jonkin aikaa kadotettuna olleen työnilon takaisin. Extrana liemessä on vielä joitakin lupauksia, joihin palaan loppuvuodesta.

Naapuridraamaa

Vähemmän ihastuttavat naapurini järjestivät oudon shown alkuillasta, tai ehkä järjestäjät olivat heidän vieraitaan, ainakaan aiemmin en ollut kyseistä pariskuntaa nähnyt ja itse naapurin nainen tuli minua alaovella vastaan kun tulin töistä. Melkein heti sen jälkeen draama alkoikin.

Ensin huoneistosta kuului vauvan kovaäänistä itkua puolisen tuntia. Sen jälkeen ovi avattiin ja nainen ulisi eläimellisen kovaa rappukäytävässä. Menin kurkistamaan ovisilmästä. Näin kuinka nainen roikkui pitäen kiinni ison miehen lanteilta ikään kuin estäen miestä lähtemästä. Hetken päästä nainen heittäytyi yläkertaan vievien portaiden päälle, josta hiljaa pysytellyt mies nosti hänet ja pariskunta meni sisälle. Ajattelin tilanteen rauhoittuneen ja ryhdyin tekemään itselleni suolapalaa.

En saanut voikkareitani valmiiksi, kun draama toistui vielä kovempaa. Keräsin rohkeutta, avasin oven ja kysyin, mitä tapahtuu. Nainen vaikeni hetkeksi ja mies sanoi, etteipä tässä mitään. Mulkaisin kiukkuisesti ja sanoin, että jos tilanne vielä toistuu, kutsun poliisin. Nainen jatkoi ulvomistaan ja jostain mölyn seasta kuulin, että hän vähät siitä välittää. Pariskunta poistui jälleen sisälle.

Vartin ajan oli jälleen hipihiljaista ja sitten ovi avattiin uudelleen. Äänestä päätellen nainen oli jälleen ulkona, mutta ulisi hiljaisemmin kuin aiemmin ja kulki rappukäytävässä. Sanoista erotin sen verran, että nainen valitti minun kutsuvan poliisit. Mies lähti perään ja molemmat tulivat (nainen vauva sylissään) hissillä takaisin ja ovi pantiin jälleen kiinni.

Puolen tunnin kuluttua ovikelloni soi. Oven takana oli mies ja mietin kannattaako avata, mutta avasin. Mies kysyi, soitinko poliisit. Vastasin etten ole vielä soittanut, mutta varmasti soitan, jollei tämä teatteri lopu. Mies sanoi, että poliisit ovat alaovella ja jos olen heidät kutsunut, he tulevat ylös. Eivät tulleet.

Sen jälkeen olikin hiljaista. Eivät ovet paukkuneet eikä rappusissa ravattu. Minä ehdin kaivaa jo poliisin numeron, mutta joku muu oli näköjään ehtinyt ennen. Väkivallan ääniä en kuullut koko aikana ja mies näytti ainakin ovisilmästä katsellen rauhalliselta, nainen sen sijaan oli hysteerinen. Poliisin numero on esillä enkä epäröi soittaa, mikäli vastaavaa vielä yön aikana tapahtuu.

Ihmettelen vain, mitä sakkia vastapäisessä asunnossa on. Varsin vaihtuvaa ainakin.