Kirjoituksessani työmatkalla viime syksyltä mainitsin, että suomalaisten maahanmuuttoasioista päättävien kannattaisi tehdä opintomatka Luxemburgiin, jossa mielestäni siirtolaisasiat on hoidettu mallikelpoisesti. Kommenteissani Celialle lupasin asiasta kirjoittaa.
Luxemburg on pieni maa, puoli miljoonaa asukasta ja alueeltaan se on pienempi kuin takavuosien Uudenmaan lääni. Sen asukkaista on 38 % maahanmuuttajia ja sen alueella käy yli satatuhatta ns. transfrontalieria töissä. (Transfrontalierilla tarkoitetaan henkilöä, joka asuu naapurimaassa, mutta siis työskentelee Luxissa). Maa on vauras. Se ohitti BKT:ssä Sveitsin vuonna 1995 ja vaikka maassa on superrikkaita, vauraus ei kuitenkaan ole keskittynyt vain harvoille ja valituille, vaan siitä on päässyt osalliseksi koko kansakunta (vrt. esim. öljyntuottaja-arabit). Yksi vaurauden tae on ollut onnistunut siirtolaispolitiikka, jota on harjoitettu 1950-luvulta lähtien.
Siirtolaisia tarvittiin maahan aluksi teräs- ja kaivosteollisuuden tarpeisiin, maan eteläosiin. 1950-luvulla vallitsivat toiset säännöt ja maahanmuuttoa regularisoitiin Keski-Euroopan maidenkin välillä tiukemmin kuin nykyään. Luxemburgissa tehtiin suunnitelma, mihin ja millaista työvoimaa tarvittiin. Italia oli vielä tuohon aikaan siirtolaisia luovuttava maa, jollainen Suomikin oli 70-luvulla. Katseet kääntyivät Italiaan, josta työvoimaan rekrytoitiin ahkerasti ja sitä myös tuli. Sana kulki köyhästä kylästä toiseen viidakkorummun tavoin ja tulijoille löytyivät työpaikat. On huomattava, että siihen aikaan (käsittääkseni nykyisinkin, jos tulija on EU:n ulkopuolelta) työlupaa ei saanut kuin määräajaksi ja työpaikka piti olla tiedossa ennen maahanmuuttoa. Monet ovat kertoneet, että isoisä tuli ensin, teki pitkiä työpäiviä, kävi kerran vuodessa kotona Italiassa tekemässä yhden lapsen lisää ja kun koossa oli tarpeeksi rahaa, hän joko muutti takaisin tai, kuten useimmat, kustansi perheensä Luxemburgiin. Minkäänlaista kotouttamista ja sopeuttamista ei tunnettu; jotkut valistuneemmat työnantajat järjestivät pientä tutustumisentapaista uusille tulokkaille, mutta vähäisessä määrin. Nykyään Luxemburgissa elää n. 20.000 tuhatta kansalaisuudeltaan italialaista, mutta tuplaten kolmannen ja neljännen polven jälkeläistä, joilla on jo Luxemburgin kansalaisuus.
Italialaisten siirtolaisten tulva ehtyi 60-luvulle tultaessa ja jälleen maan isillä oli miettiminen, mistä maahanmuuttajia seuraavaksi. Yksi Euroopan sulkeutuneimmista maista tuolloin (itä-blokkia ei tässä lasketa) oli Portugali. Sieltä alkoi 70-luvun alussa tulla väkeä Euroopan työmarkkinoille ja rajat avautuivat kokonaan huhtikuun 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen, jolloin Portugalista lähti satojatuhansia köyhiä siirtolaisia paremman elintason perään muualle. Maasta poistuminen sitä ennen oli Salazarin oikeistodiktatuurin vuoksi vaikeata. Jälleen kerran Luxemburg sai kriteereidensä mukaisia siirtolaisia. Luxissa oli nimittäin huomattu, että katolinen uskonto (sama kuin isäntämaassa) nopeutti siirtolaisten asettautumista uuteen maahan; arvoristiriitoja ei ollut.
Portugalilaisten sopeutuminen Luxemburgiin ei kuitenkaan ollut yhtä kivutonta kuin italialaisten. Portugalilaiset olivat italialaisia hanakampia järjestäytymään ammattiyhdistyksiin ja poliittisiin puolueisiin, mikä on hyvin ymmärrettävissä heidän pitkään jatkuneen eristäytymisensä ja kotimaassa vallinneen diktatuurin valossa. Luxemburgilaiset pelkäsivät yhteiskuntarauhansa puolesta. Koska kuitenkin maahantulomääräykset olivat likipitäen samoja kuin italialaisillekin, kaikille tulijoille oli työpaikka ennen maahantuloa. (Ystäväni F. on kertonut tarinoita niiltä ajoilta – on selvää, että elämä ei aina ole pelkkää onnea ja auvoa – mutta tähän juttuun en niitä mahduta, kerron vain sen virallisen puolen asioista ). Yhteiskuntarauha siis säilyi ja portugalilaisia on tullut maahan kolmenkymmenen vuoden aikana niin, että he muodostavat tällä hetkellä Luxemburgin suurimman vähemmistön, 60.000 henkeä. On jälleen huomattava, että moni toisen polven siirtolainen on ottanut Luxemburgin kansalaisuuden. Ensimmäinen portugalilaissyntyinen ministeri vannoi valansa 1990-luvulla.
Portugalilaisilla on hieno käsityöperinne erityisesti kivenhakkuussa. Viime syksyn käynnillä ihailin pääkaupungin uuden uimahallin ja kulttuurikeskuksen ympärille tehtyä maltaita maksanutta kiviaitaa, jossa näkyy selvästi tämän päivän kivimiesten kädenjälki. Voisin vannoa, että ilman portugalilaisia siirtolaisia ja heidän kulttuurinsa vientiä samanlaista kiviaitaa ei olisi koskaan sille paikalle pystytetty.
Siirtolaiset joutuivat pääosin itse etsimään asuntonsa, mutta on huomattava, että jo vakiintuneen yhteisön tuki auttoi uusia maahanmuuttajia myöhemmin ja usein tulijat olivat entisten sukulaisia, tuttavia tai saman kylän poikia. Maahanmuuttajille ei järjestetty 70-luvullakaan kotouttamiskursseja.
Luxemburgin kulttuurielämä pyörii enimmäkseen saksaksi tai lëtzeksi, talouselämä ranskaksi. Koulujärjestelmä on erillisen postauksen aihe, koska samanlaista en ole muualla tavannut. Siirtolaiset omaksuivat enimmäkseen ranskan johtuen romaanisesta kielisukulaisuudesta. Kielikursseista en ole kuullut tuolta ajalta; minun aikanani järjestettiin lëtzen kielen kursseja, yhdelle osallistuinkin.
Maassa ei ole tapahtunut ghettoutumista ja monet tyhjätaskuisista maahanmuuttajista ovat esimerkkejä menestystarinoista; suurimmat rakennusliikkeet ovat entisten siirtolaisten perustamia. Muistan lukeneeni, että La Rochetten kaupungin asukkaista 80 % on maahanmuuttajia; kaupungin yleisilmeestä sitä ei näe, jos kuvittelee, että maahanmuuttajien asuttamat alueet ovat likaisia ja rähjäisiä. Kaupunki on kaunis, siisti ja pikkusievä, kuten niin monet muutkin kaupungit siinä maassa. Toisaalta maan eteläosissa Esch-sur Alzeten tienoilla on synkempi yleisilme, mutta senkin rähjäisyys on rähjäistä vain kun sitä vertaa Luxemburgin sisällä. Belgiaan verrattuna se on jopa normaalia siistimpää.
Mitä tästä kertomuksesta voi päätellä? Ensimmäiseksi tulee mieleeni se, että kun työvoimaa tarvitaan lisää, pitää tarkasti määritellä, minkälaista ja mille aloille sitä otetaan. Toinen silmiinpistävä asia on, että tulijoilla pitää olla työpaikka ennen saapumista. Kolmas, muuta integroitumista tukeva seikka on, jos tulijoilla on yhteinen arvopohja – edellä mainituissa esimerkeissä siis katolinen uskonto. Neljäs asia on, että kannattaisi rajata etsintä tiettyihin maihin, joista voisi rekrytoida enemmän, näin tulijoilla on helpompi tukeutua toisiinsa ja viidakkorumpu toimii. Se toimi Luxemburgissakin molempien hyödyksi. Kielipohjalle Suomi ei voi mitään, mutta mitä merkittävää hyötyä Pohjoismaissa on saavutettu sillä, että kouluissa annetaan omakielistä opetusta siirtolaislapsille vs. edellä kerrottu? Toisen polven maahanmuuttajat osaavat yleensä hyvin kahta kieltä. Aktiiviset siirtolaiset myös perustavat kielikouluja lapsilleen vapaa-ajan toimintana, tästä on monia esimerkkejä. Kaikkea ei tarvitse ohjata ylhäältä käsin.
