Yksin yössä

Luin junassa loppuun Westön viimeisimmän, joka kyllä parani loppua kohden, muttei onnistunut vakuuttamaan minua. Joistain nimiasioista kerroin jo aiemmin ja liiallinen paikkasidonnaisuus poistui myöhemmin. Sen sijaan tarinan uskottavuus oli koetuksella. Jotta en paljastaisi juonta, sanon vain, että juoni alkoi jossain vaiheessa olla epäuskottava, ainakin kun sitä vertasi sarjan aiempiin teoksiin. Loppuratkaisun otin melkein lukijan aliarvioimisena, jopa yrityksenä rakentaa muodikasta koodidekkaria, vaikka myönnän, että tämä viimeinen on kyllä minulta turhan kärkevästi sanottu.

Jossain määrin Westön kerronta on samantyyppistä kuin John Irvingin, jonka varhemmasta tuotannosta pidän yli kaiken, mutta hänkään ei ole vuosiin kirjoittanut mitään sellaista, että viitsisin edes hyllyyni hankkia. Siinä missä Irving kirjoittaa painista, Westöllä samassa roolissa on jalkapallo ja kitaransoitto. Hän analysoi tapahtumia sointujen ja kitarasoolojen kautta. Jos Irvingillä esiintyy karhuja, Westö kertoo kaloista.

Olen pitänyt Westötä hyvänä naiskuvaajana, melkein Donnerin veroisena, mutta tässä kirjassa minua jäi vaivaamaan saman toisto. Westö kertoo menneiden sukupolvien nervööseistä äideistä ja viittaa sivuhenkilöinä alkoholisoituneisiin yläluokan äiteihin, mutta oman sukupolvensa naiset, nuoruudessaan villitkin ja seksuaalisesti vapautuneet, muuttuvat aviottoman lapsen saatuaan lähes madonnoiksi. Nämä naiset ovat yleensä kertoja-päähenkilön pitkäaikaisia palvonnan kohteita melkein lapsuudesta alkaen. Toistoa, tai sitten kirjailijan päähänpinttymä. Hän voisi myös ”tappaa” henkilöitään muullakin tavalla kuin auto-onnettomuudessa. On liian helppoa suistua tieltä ja kuolla.

Ei kirjaa minun kielteisestä suhtautumisestani huolimatta lukematta kannata jättää, jos Westön tyylistä pitää. Minä ehkä odotin liikaa. Toinen asia, mitä pohdin myös, oli se, että ehkä hän hyppäsi liikaa ”suomenkielisten” alueelle eikä siksi saanut tarinaan sitä uskottavuutta, mitä edellisissä on ollut.

Ihan sellainen henkilökohtainen asia, mikä liittyi eiliseen lukemiseen junassa, hätkähdytti: kirjassa on pienen pienessä sivuroolissa Brysselin pohjoisen rautatieaseman lähistössä sijaitseva tyttöikkunakatu. Vaikken tullutkaan kaupunkiin pohjoisesta, jolloin katu näkyy junan ikkunasta, niin olin silti jäämässä pois Gare du Nordilla. Oli jotenkin kummitusmaista lukea sitä kohtaa junassa.

Miten tässä näin kävi?

Vaikka lehdet ovat vielä vihreitä ja pysyvät puissa, niin syksyn tulo on väistämätöntä. Läheistä aukiota reunustavat kastanjat ovat pudottaneet hedelmänsä pitkin katuja ja liiskaantuneet pähkinät levittäytyvät asvaltin täydeltä. Taivaalta tulee vettä ja talojen välissä kieppuva tuuli työntää sitä inhottavasti vasten kasvoja. Minä, joka pidän syksystä, en tykkää. Huolestuttavinta tässä on se, että Westökään ei vakuuta.

Olen lukenut kirjasta puolentoista sataa sivua. Siinä on sama kertova ote kuin edellisissäkin, mutta silti siinä on jotain outoa. Olen aina pitänyt kirjailijan tavasta sitoa tapahtumat tiukasti aikaan ja paikkaan, mutta tässä kirjassa sitä on liikaa. Hän luettelee ylenmääräisesti Helsingin silloisia rakennustyömaita ja ryöstöviljelee kauppojen ja kapakoiden nimiä kuin kosiakseen minunlaistani lukijakuntaa. Liikaa yrityksen makua?

Päähenkilöiden nimetkin ärsyttävät. Ariel. Minun oli pakko tarkistaa, kuinka monta 40-luvulla syntynyttä Ariel-nimistä miestä Suomessa on kastettu, 22 kappaletta. Ei ole uskottavaa, että heistä kukaan olisi ollut samoista olosuhteista duunareiden Kalliosta, kuten yksi kirjan päähenkilö. Jouni on uskottava, mutta sittenkin se on lappalainen nimi eikä kuulosta helsinkiläiseltä. Vai johtuiko pojan nimenvalinta siitä, että isänsä oli mukana Lapin sodassa? Adriananoita on kastettu 18, voi olla, että heistä yksi olisikin Eirasta.

En minä kirjaa kesken lopeta, mutta näillä eväillä se ei enää onnistu hurmaamaan minua kuten edelliset. Loppuisi edes vesisade, niin pitäisin syksystäkin jälleen.

Petikaveri

Olen säästellyt sitä, vaikka se on ollut minulla jo kaksi päivää. Olen silitellyt sen pintaa ja korkannut sen kirjoittamalla nimeni siihen. Olen nuuhkaissut sitä.

Tänä iltana en käy yöhön yksin. Otan Kjellin sänkyyni ja syleilen häntä.
Kiitos Kimmelille!

Uusi Westö

Ilokseni luin tänään, että Kjell Westöltä on ilmestynyt uusi kirja. Enpä olisi uskonut, että näin pian edellisen mestariteoksen jälkeen. Nyt olen aivan paniikissa, kun se pitäisi tietysti saada ihan heti. Nettitilaukset on ärsyttäviä, koska ne joutuu hakemaan postista, enkä minä edes tiedä, missä meidän postikonttori nykyisin sijaitsee.

Pitänee panna poika asialle, jollei joku tuttu satu käymään Suomessa lähiaikoina. Se kirja on aivan pakko saada pian.

Olen pikkuhiljaa selviämässä aikaerorasituksesta, vaikka eilen myöhästyinkin töistä puoli tuntia yli sallitun liukuman. Heräsin seitsemältä, mutta annoin itselleni luvan vielä viiteen minuuttiin, joka sitten venyi kahdeksi tunniksi ihan itse edestään. Eipä siellä kukaan sen ihmeemmin kaivannut, mitä nyt pomo oli oitis kimpussa asiasta, josta olin hänelle jo maininnut muutamaan kertaan ennen lomiani. Katastrofin aineksia ei kuitenkaan ole ilmassa.

Lahja

Sain lahjaksi Tauno Palon juuri ilmestyneen elämäkerran. Hieno kirja, jota olen jo aloittanutkin. Kirjailija pyytelee esipuheessaan melkein anteeksi sitä, että on paneutunut Taunon sukujuuriin hyvinkin pitkälti. Suotta pyytelee, niitä on ollut hauska lukea.

Olen aina tiennyt, että Tauno on Hämeenlinnassa syntynyt, kuten bloginpitäjäkin, mutta olen myös elänyt siinä käsityksessä, että hän ei kaupungissa viettänyt kuin muutaman ensimmäisen elinvuotensa eikä hänellä ollut sen kummempia juuria Hämeenlinnassa. Olin väärässä. Taunon koko äidinpuoleinen suku on Vanajasta, Hauholta ja ympäristökunnista kuten minunkin äidin puoleinen sukuni, isänkin suku on seudulta, mutta huomattavasti nuorempaa asutusta. Samaa piikojen ja renkien sakkia, joka vaelteli paikasta toiseen syyskuisten pestuupäivien aikana.

Moni viime aikoina lukemani kirja on jotenkin kietoutunut Hämeenlinnaan. Samoja tarinoita kaupungista on kierrätetty useassa kirjassa, monesti eri näkövinkkelistä, mikä tietenkin tekee asiasta mielenkiintoisen. Hämeenlinnahan oli 1800-luvulla merkittävä venäläinen varuskuntakaupunki. Hilma-kirjassa paikkakuntalaisten ja venäläisten sotilaiden kanssakäymistä ei katsottu hyvällä; Palo-kirjan mukaan suomalais-venäläisiä avioliittoja solmittiin väkilukuun nähden paljon. Kirjassa myös paljastetaan, että Taunon äidin isä oli oletettavasti ukrainalainen (sotilas).

Jatkan lahjakirjani lukemista.

Jotain upeaa

Sain eilen postia kirkolta. Kjell Westön Missä kuljimme kerran on julkaistu hollanniksi ja kirjailija itse tulee kaupunkiin ensi viikolla. Eräs tantta aikoo olla kuuntelemassa tässä tilaisuudessa. Aion myös ottaa ainakin muutaman kirjan mukaan ja pyytää niihin omistuskirjoituksen.

Siitä lähtien, kun Leijat ilmestyi ja sen puolivahingossa ostin ja sain toisen kappaleen joululahjaksi, olen ollut myyty tälle kirjailijalle.

Katselin viime viikolla myös hänen haastattelunsa kaistalta ja hän on juuri sen oloinen kuin ajattelinkin. Olen aivan täpinässä.

Kohtuus kaikessa?

Miksi ihminen ei osaa pysyä kohtuudessa? Miksi aina pitää suuttua raivoon saakka, polttaa hihansa ja alkaa ärhennellä? Miksi ei pysty syömään vain vähän, vaan kitaansa pitää tunkea kokonainen suklaalevy? Mikä aivotoiminnan häiriö estää suorittamasta yhtä projektia loppuun ennen kuin syöksyy uuden kimppuun? Miksi en voi lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan?

Koska nykyään iltojani ei enää rytmitä sen paremmin ruoanlaitto kuin teinin vahtiminenkaan, käytän aikani erilaisiin suoritteisiin miten lystään. Olen kaaostilassa lukemisen suhteen.

Viime aikoina olen siis lukenut Hilman ja Krisjaniksen tarinaa ja siinä sivussa, kun mieli on tehnyt jotain kevyempää, olen lukenut Vittulanjänkää uudelleen, koska se vain on niin hyvä. Kumpaakaan en ole vielä lukenut loppuun, vaikka Hilman tarinaa voikin lukea vähän sieltä täältä.

Eilen sain tuttavalta lainaksi niin mielenkiintoisen kirjan, että sen lukeminen oli aloitettava heti, jo pelkästään senkin takia, että voin palauttaa sen sopivan ajan kuluttua. Kyseessä on amerikkalaisen journalistin ja professorin Adam Hochschildin kirja Kuningas Leopoldin haamu, joka kertoo Belgian rakastetusta hallitsijasta ja suuresta humanistista, joka onnistui keplottelemaan Kongon yksityisomaisuudekseen ja riistämään sen kuiviin. Hyvin kontroversiaalista siis, mutta siksi niin mielenkiintoista. Kansitekstissä sanotaan sen olevan kertomus ahneudesta, terrorista ja sankaruudesta siirtomaa-ajan Afrikassa.

Jos seuraavissa blogipostauksissani haikailen Georgian rauhanneuvottelijaksi, älkää vielä siirtäkö minua hullujenhuoneelle. Lähettäkää tänne joku elämänsulostuttaja, että unohdan kaiken sen, mistä en vielä jotain tiedä, sillä tiedonjano kai tämänkin kirjan lähteelle vie. Halu oppia ymmärtämään tätä joskus niin outoa yhteiskuntaa ympärilläni. Sitä paitsi tähän lukemiseen tulee piakkoin taukojakin. Siirryn toteuttamaan kohtuullista kuntokuuria salille, kunhan vain saamme aikatauluongelmat Ruusun kanssa järjestettyä.

Suorastaan odotan, että minulle syttyisi kohtuuton liikunnan tarve.

Se kuuluisampi Hilma

Lainasin vanhemmiltani kesällä jo pitkään himoamani kirjan, Jukka Rislakin kirjoittaman Latvian kohtalon vuodet – Krisjanis Berkisin ja Hilma Lehtosen tarina.

Hilma oli syntynyt Puistonmäessä, Hämeenlinnassa vanginvartijan tyttärenä ja isoäitini muisti hänet. Oli kaiketi joskus tavannutkin, vaikka mummu olikin Hilmaa melkoisesti nuorempi. Hämeenlinna oli 1900-luvun alussa iso varuskuntakaupunki ja sotilaita oli paljon suhteessa väestöön. Hilmakin rakastui tsaarin armeijassa palvelevaan latvialaiseen upseeriin. Mummun kertoman mukaan Hilma oli kaunis ja kirjassa olevat kuvat todistavat myös sen puolesta.

Monien vaiheiden kautta upseerista tuli mm. Latvian puolustusministeri ennen toista maailmansotaa. Rislakki väittää kirjassaan, että sotaministeri, mutta latvialainen lehtimies kertoi minulle jo keväällä, ettei maalla ole koskaan ollut sotaministeriä, puolustusministeri kylläkin. Vaikka tehtävät ovat samat, tittelissä on suuri ero. Hilmasta tuli Latvian ensimmäinen nainen, koska presidentillä ei ollut puolisoa ja sen aikaisessa protokollassa hänen miehensä laskettiin toiseksi. Yhdessä miehensä kanssa hän osallistui mm. Englannin Yrjö VI:n kruunajaisiin Lontoossa vuonna 1936.

Kirja kertoo paljonkin ensimmäisen maailmansodan taistelutannerten liikkeistä Baltiassa ja siitä syvästä epäluulosta, mikä balteilla oli sekä Venäjää että Saksaa kohtaan. Olen luvuissani edennyt vasta toisen maailmansodan alkuvaiheeseen ja Latvia on vielä muutaman päivän vapaa ennen Neuvostoliiton vuosikymmeniä kestävää miehitystä. Hilman tarinan tunnen jo Puistomäen ajoilta. Mummu siitä joskus kertoili, oli Hilmalla siksi paljon erikoislaatuinen elämäntarina.

Kun miehitys tapahtui, Berkisin perhe vangittiin ja vietiin kuulusteluihin. Hilma ja Krisjanis eivät koskaan enää tavanneet ja heidän tuolloin noin nelikymppinen poikansakin tapettiin. Krisjanis teloitettiin ja Hilma joutui Siperiaan. Jollain keinoin hänen onnistui saapua Suomeen 50-luvulla, köyhänä ja raihnaisena. Hänellä ei enää ollut Suomen kansalaisuuttakaan. Hän pääsi Hämeenlinnassa vanhainkotiin ja ryhtyi anomaan uudelleen kansalaisuutta. 74. syntymäpäivänään hän sai kirjeen, jossa ilmoitettiin, että anomus oli hyväksytty. Hilma sai hetken kuluttua aivoinfarktin ja hänet siirrettiin vuodeosastolle, jossa hän kuukauden kuluttua kuoli.

Perin jännittäviä ovat hämeenlinnalaisten Hilmojen elämät. Aiemminhan kerroin tästä. Ajattelkaapa äiti ja isä, jos olisittekin laittaneet minulle nimeksi Hilma!

Vadelmaveneet

Yöpöydälläni on maannut Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen kohta kaksi kuukautta. Olen lukenut siitä noin 50 sivua. Ei uppoa. Joku aika sitten ymmärsin, miksi ei.

Nousiaisella on samanlainen pakkomielle kuin Hotakaisella. En ole pitänyt yhdestäkään Hotakaisen kirjasta niiden pakkomieltymysten takia. Minun tekisi mieleni tarttua sanoihin ja siirtää niitä; pyyhkiä yli ja vaihtaa toisiin. Ottaa päähenkilöä niskasta ja retuuttaa niin, että pakkomielteet putoavat.

En kestä katsoa vierestä (=lukea), kuinka ihminen jonkun ääliömäisen päähänpinttymän vuoksi antaa elämän valua käsistään ja muuttuu pinttymänsä vangiksi. Sanokaa sitten vaikka takinkääntäjäksi, jos haluatte.

Jostain syystä tällainen pakonomainen tarve on yliedustettuna suomalaisessa nykykirjallisuussa. Olenko minä pudonnut kelkasta, enkä enää tunne samalla tavalla ajan henkeä Suomessa?

Kirja jää kesken.

Ne Toiset kengät

Kuten kerroin, luin Väisäsen loppuun jokunen päivä sitten. En ala sisältöä kerrata, sen kukin lukekoon itse tai googlatkoon, mutta kirjailijalla on ihailtava muisti nuoruusajoiltaan. Hänen tekstinsä haistaa ja maistaa, sen tuntee sormissaan ja näkee silmillään. Hän onnistuu tuomaan sen 60-luvun lopun murrosajan jälleen esille; sen, miten yhtäällä oltiin vapaamielisiä ja toisaalla vielä vanha aika painoi hartioita. Helppoa elämä ei ollut Oulunkaan kokoisessa kaupungissa teinipojalle, joka tunsi itsensä ulkopuoliseksi.

Kirjaa lukiessani pidin yöpöydällä kynää valmiina, jotta voin alleviivata sieltä sellaiset sanat, joita en ymmärtänyt. Kerrankin muistin! Lähetin taas hiljaisen kiitoksen siitä, että aikoinaan sain vanhemmiltani Nykysuomen sanakirjan ylioppilaslahjaksi. Siitä oli jälleen hyötyä, kun tarkistin, mitä tarkoittavat melto ja tonsuuri. Ei ole vielä kohdannut oululaista, jonka jokaisen sanan merkityksen olisin tuntenut, enkä jaksa lakata ihmettelemästä sen murteen erilaisuutta. Tosin, eivät nuo kaksi sanaa murteellisia olleet, minä olen vain sivistymätön.

Kun olin melkein lopussa, minun oli lähetettävä Kanervalle tekstiviesti, jossa kerroin, että Väisänenkin on istunut Lentävässä lautasessa nuoruusvuosinaan. Minä ja Kanerva pääsimme jäseniksi Lentävän erikoiseen sisäpiiriin vasta keski-ikäisinä, outojen sattumien kautta. En ollut tiennyt, että se piskuinen kapakka on oikea kulttuurin kehto.

Kenkien kertoma oli selkeämpää kuin esikoisteoksen, lauseet ja kappaleet jäsentyneempiä ja kokonaisempia. Se oli muutoinkin ehyt teos. Pidin paljon ja ostan varmasti kolmannenkin kirjan, jos sellainen ilmestyy.