Naapuridraamaa

Vähemmän ihastuttavat naapurini järjestivät oudon shown alkuillasta, tai ehkä järjestäjät olivat heidän vieraitaan, ainakaan aiemmin en ollut kyseistä pariskuntaa nähnyt ja itse naapurin nainen tuli minua alaovella vastaan kun tulin töistä. Melkein heti sen jälkeen draama alkoikin.

Ensin huoneistosta kuului vauvan kovaäänistä itkua puolisen tuntia. Sen jälkeen ovi avattiin ja nainen ulisi eläimellisen kovaa rappukäytävässä. Menin kurkistamaan ovisilmästä. Näin kuinka nainen roikkui pitäen kiinni ison miehen lanteilta ikään kuin estäen miestä lähtemästä. Hetken päästä nainen heittäytyi yläkertaan vievien portaiden päälle, josta hiljaa pysytellyt mies nosti hänet ja pariskunta meni sisälle. Ajattelin tilanteen rauhoittuneen ja ryhdyin tekemään itselleni suolapalaa.

En saanut voikkareitani valmiiksi, kun draama toistui vielä kovempaa. Keräsin rohkeutta, avasin oven ja kysyin, mitä tapahtuu. Nainen vaikeni hetkeksi ja mies sanoi, etteipä tässä mitään. Mulkaisin kiukkuisesti ja sanoin, että jos tilanne vielä toistuu, kutsun poliisin. Nainen jatkoi ulvomistaan ja jostain mölyn seasta kuulin, että hän vähät siitä välittää. Pariskunta poistui jälleen sisälle.

Vartin ajan oli jälleen hipihiljaista ja sitten ovi avattiin uudelleen. Äänestä päätellen nainen oli jälleen ulkona, mutta ulisi hiljaisemmin kuin aiemmin ja kulki rappukäytävässä. Sanoista erotin sen verran, että nainen valitti minun kutsuvan poliisit. Mies lähti perään ja molemmat tulivat (nainen vauva sylissään) hissillä takaisin ja ovi pantiin jälleen kiinni.

Puolen tunnin kuluttua ovikelloni soi. Oven takana oli mies ja mietin kannattaako avata, mutta avasin. Mies kysyi, soitinko poliisit. Vastasin etten ole vielä soittanut, mutta varmasti soitan, jollei tämä teatteri lopu. Mies sanoi, että poliisit ovat alaovella ja jos olen heidät kutsunut, he tulevat ylös. Eivät tulleet.

Sen jälkeen olikin hiljaista. Eivät ovet paukkuneet eikä rappusissa ravattu. Minä ehdin kaivaa jo poliisin numeron, mutta joku muu oli näköjään ehtinyt ennen. Väkivallan ääniä en kuullut koko aikana ja mies näytti ainakin ovisilmästä katsellen rauhalliselta, nainen sen sijaan oli hysteerinen. Poliisin numero on esillä enkä epäröi soittaa, mikäli vastaavaa vielä yön aikana tapahtuu.

Ihmettelen vain, mitä sakkia vastapäisessä asunnossa on. Varsin vaihtuvaa ainakin.

Alikersantti pohtii

Äitini kysyi taannoin pojalta, miten hänellä on mennyt uusien alokkaiden kanssa; onko joukkoon eksynyt motivaation puutteesta kärsiviä ja miten poika on heidän kanssaan menetellyt. Vastaus oli, että hänen joukkueessaan (voi olla, että nimitys on väärä, kun en niitä armeijan ryhmäkokoja tiedä) on kaksi ongelmatapausta.

Poika oli yrittänyt jutella molempien kanssa, mutta hänen kykynsä ja mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin ovat rajalliset; päätöksistä huolehtii kantahenkilökunta. Alikersantti kertoi jopa hieman tuohtuneena, kuinka hän oli molemmille painottanut sitä, että niskoittelu ei auta ja lopussa sonta kaatuu vain omaan nilkkaan ja kuinka alokkaat toimivat omaksi parhaakseen täyttämällä käskyt. Tekemättömyyden löytää edestään ennemmin tai myöhemmin. Kun itse kuulin tämän alikersantin suusta, en voinut olla nauramatta. Eihän tästä ole kuin neljä vuotta, kun minä huusin samasta asiasta kotona viikoittain, parhaimmillaan päivittäin ja nykyinen alikersantti kuunteli naama valkoisena lyöden päänsä Karjalan mäntyyn jälleen seuraavana päivänä. Poika nauroi itsekin muisteluille.

Vielä viime syksynä poika oli ehdottomasti sitä mieltä, että armeijan jälkeen hän menee töihin. Olen aina tilaisuuden tullen yrittänyt kannustaa häntä lisäopintojen pariin tuloksetta. Sunnuntaina hän sanoi miettineensä jatko-opintoja. Kävimme Skypen välityksellä läpi vaihtoehtoja ja poika sanoi laittavansa paperit eteenpäin yhteishaussa. Minä hypin riemusta ja ilmoitin, että täältä pesee rahoitusta, jos opiskella mielii.

Poika oli miettinyt myös alan vaihtoa, mutta kun enemmän asiasta puhuimme, hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että vaikka jatkomahdollisuudet ovat Tampereella, on ehkä sittenkin parempi olla vaihtamatta alaa. Lisäksi sinne kouluun pitää päästäkin – ei ihan helppo nakki.

Itseäni pohditutti pojan mietteet vaihtaa alaa, koska ilmiselvästi siihen vaikutti opiskelukaupunki, enkä uskonut pojan mitenkään vieroksuvan Tamperetta. Sivulauseessa tuli sitten ilmi hänen huolestuneisuutensa siitä, miten Lauttasaaren asunnolle kävisi, jos hän ei siihen muuttaisikaan. Raukkaparka mietti, että äiti joutuu ongelmiin häntä varten hankitun yksiön takia. Sanoin pojalle, että joka tapauksessa hän muuttaa siihen armeijan jälkeen, koska mitkään koulut eivät ala kesällä eikä meillä ole myöskään mitään takeita siitä, että hän opiskelemaan pääsee. Vuokralainenhan on sanottu irti ja irtisanomisperuste on, että tarvitsen asunnon lähisukulaisen käyttöön. Jos poika sitten myöhemmin muuttaakin muualle, ei hänen todellakaan tarvitse miettiä sitä, saanko asuntoon uuden vuokralaisen. Minun kannaltani muu kuin lähisukulainen on jopa parempi vuokralainen, koska voin pyytää korkeampaa vuokraa kuin mitä pojalta ottaisin.

Parikymppinen poikani on kasvanut henkisesti aivan valtavasti. Häntä ei samaksi laiskajaakoksi tunnista enää, vaikka hän joskus ajattelemattomuuttaan jättääkin ilmoittamatta, että puhelin jäi kaverille ja kaveri lähti maalle eikä poikaa tavoita neljään päivään, vaikka sovittu oli, että soitellaan. Ehkä häntä myös jännittää aikuisuuteen astuminen ja myös siksi jatko-opinnot kiinnostavat. Opiskelijana voi jatkaa vielä vähän nuoruuden huolettomuutta. Vaikka häntä ei jatko-opintoihin hyväksyttäisikään, jo pelkkä ajatus niistä lämmittää mieltäni suuresti. Aina voi yrittää ensi vuonna uudelleen.

Wahlroos ja Halosen kausi

 Nieleskelin vähän aikaa Wahlroosin sanomisia Hesarissa. Paperiversiota en ole lukenut, niin että minulta lienee jäänyt jotain myös näkemättä.

On totta, että Halonen keräsi ympärilleen kulttuuri- ja vaihtoehtoihmisistä hovin, jonka vaikutus yhteiskunnalliseen keskusteluun on ollut suhteettoman suuri. Se oli helposti nähtävissä Haaviston presidentinvaalien toisella kierroksella olleesta hurmasta, jonka pääasiallinen tuottajajoukko oli juuri Halosen hovi. Hurman laajuudesta ja sen saamasta julkisuudesta päätellen Haaviston olisi pitänyt hävitä paljon pienemmällä prosenttiosuudella kuin se 37 %. Wahlroosin esiintuoma ristiriita Halosen hovin ja suomalaisten äänestyskäyttäytymisen välillä (muissakin kuin presidentinvaaleissa) on siis koko ajan ollut olemassa.

Eräässä artikkelin kommentissa todettiinkin osuvasti, että jos homoavioliitto on valtakunnan tavoitelluista arvoista numero 1, niin syrjäytyminen tulee takuuvarmasti lisääntymään. Halosen hovi on äänekkäästi pitänyt tapetilla – anteeksi vain homot – toisarvoista keskustelua yhteiskunnan marginaali-ilmiöistä sen sijaan, että keskustelun kärki olisi kohdistettu paljon laajempaan ilmiöön, nuorten syrjäytymiseen ja sen estämiseen.

Halosen hovi pitää sisällään keskenään varsin samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, joiden maailmaan ei mahdu eriäviä mielipiteitä. Olet joko samaa mieltä kanssamme tai meitä vastaan. Haloselta ilmeisesti puuttui kyky keskustella toisenmielisten kanssa ja löytää vastakkaisista mielipiteistä mitään kuuntelemisen arvoista. Hyvä johtaja ottaa hoviinsa myös muita kuin myötäilijöitä pystyäkseen peilaamaan omia sanomisiaan. En olisi ikinä uskonut, että viittaisin Kekkoseen, mutta näin teen. Kun Kekkonen huolestui 60-luvulla radikaaleista, hän kutsui heidät Linnan lastenkutsuille ja kuunteli. Miksi Halonen ei tehnyt samaa jo hyvissä ajoin sille joukolle, joka ryntäsi äänestämään persuja viime parlamenttivaaleissa? Koska hän oli ja halusi olla vain samanmielisten ympäröimänä.

Halosen hovi korosti downshiftaamista ja sai aikaan sen, että syrjäytymisestä tuli ikään kuin hyväksyttyä. Downshiftaaminen on ihan hyvä asia, jos se tarkoittaa sitä, että vaihdetaan auto polkupyörään, vältetään kertakäyttöhyödykkeitä ja suositaan kestävää kehitystä. Ylipäänsä tyydytään vähempään. Sen sijaan downshiftaus ei tarkoita, että jätetään opiskelematta ja/tai ei mennä töihin, koska sossuturvallakin voi elää, ei leveästi, mutta voi. Varsinkin jos pystyy asumaan toisten nurkissa. Kun toistakymmentä vuotta vallalla on sellaiset arvot, että väärinkäsitetty downshiftaus on OK, ei ole ihme, että meillä on käsissämme parikymppinen sukupolvi, jonka neljännes on hukassa.

Ne, jotka tämän kehityksen aloittivat, ovat jo hyvän matkaa yli kolmenkymmenen, nelikymppisiäkin, perheellisiä tai ei, mutta vakiinnuttaneet paikkansa yhteiskunnassa. Heillä oli varmasti syynsä oravanpyörästä irrottautumiseen ja he pystyivät sen tekemään hallitusti. Nykyiset parikymppiset eivät.

Olen sivusta seurannut ystävättäreni tyttären elämää. Tytär sai ensimmäisen lapsensa 17-vuotiaana ja toisen 21-vuotiaana. Nykyään hän puskee eteenpäin pienipalkkaisena yksinhuoltajana. Vanhempansa auttavat lastenhoidossa erityisesti viikonloppuisin, jotta tytär voi tehdä parempipalkkaisia sunnuntaitunteja työssään. Työn ohella hän opiskelee työnantajan kustantamaa ammattitutkintoa. Miten helppoa tyttären olisi heittäytyä yksinomaan sosiaaliturvan varaan ja antaa mennä. Onneksi on vielä ihmisiä, joille se ei ole ensisijainen vaihtoehto.

Hesarin ja muidenkin lehtien kommenttiosastoilla kiinnitettiin huomiota Wahlroosin ärsyttävältä kuulostavaan lausuntoon syrjäytyneiden panostamattomuudesta terveydenhoitoonsa. Luin muutamaankin kertaan lauseen ja tulin siihen tulokseen, että lähes jokainen kommentaattori oli lukenut sen väärin ja kommentoinut sitä, ettei terveyskeskuksiin pääse eikä köyhällä ole varaa hoidattaa itseään yksityisesti. Kannattaa lukea lause vielä kerran. Wahlroos tähdentää terveydenhoitoa, ei sairaanhoitoa. Terveen ihmisen pitää hoitaa terveyttään, jotta ei sairastuisi. Monet tutkimukset osoittavat, että syrjäytyneet eivät sitä tee. Terveyden hoitamatta jättäminenkin johtaa syrjäytymiseen, sekin on nähty. Terveyden hoitaminen on huomattavasti halvempaa kuin sairaudenhoito. Se voi olla myös ilmaista; lenkkeily, kävely. Joskus sillä jopa säästää; perjantaipullon ostamatta jättäminen tai tupakointi.

Wahlroosilla on tapana ärsyttää ja tässä hän taisi osua ampiaispesään. En kuitenkaan suoralta kädeltä teilaisi hänen mielipiteitään, vaikka kulmia hioisinkin isolla raastimella.

Vesiongelmia

Lauantaina iltapäivällä havahduin siihen, että hanoista ei tullut vettä eikä vessa toiminut. Onneksi oli sentään iltapäivä ja aamusuihku oli jo otettu. Tekstailin alakerran Luigille, tietääkö hän jotain asiasta. Luigi tiesi kertoa, että koko kadulta on vesi poikki eikä meidän auttanut kuin odotella.

Vettä ei tullut vielä kuudeltakaan ja ikkunasta näin, että erränlainen topparoikka oli viemärien kimpussa. Soitin kuitenkin Ponnarille ja aloin varmistella yökyläpaikkaa, jonka Ponnari lupasikin. Vesi palautui kahdeksan aikoihin illalla vain sulkeutuakseen puolen tunnin kuluttua uudelleen.

Viemärimiesten katujyrä soitti unilauluaan vielä kymmeneltä illalla eikä nukkumaan mennessäni vesi ollut palautunut. En tiedä, missä vika on, mutta tänä aamuna kadulla on iso aitojen ympäröimä reikä. Hanasta tulee vettä, mutta odotettavissa on, ettei sen jatkumisesta ole takeita.

Turhia mietteitä sohvalta

Lojuessani kotisohvalla mieleeni putkahti skenaarioita väistyvästä presidentistä. Lähetin pohdinnoistani sähköpostinkin Ruusulle eilen.

Yksi aihe koski Halosen mahdollista YK-virkaa, jonka toteutumiseen en uskonut. Hassua, että maakuntalehdet olivat ottaneet sen myös aiheekseen tänään. Lehtien mukaan Suomi ei lobbaa Halosta ILOn johtoon, mitä en sinänsä ihmettele. Halosen näkemykset käsiteltävistä asioista perustuvat sosialistisiin satuihin. Ei niissä saduissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun todellisuus kuitenkin on toisenlainen, ei päätöksiä voida perustaa kuvitelmiin. Saduista olisi kyllä hyvä ottaa ohjenuoraksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteen, joka perustuu työlle toimeentulon ja paremman huomisen edellytyksenä.

Toinen asia, jolla typerästi päätäni vaivasin, oli Halosen ja Arajärven avioliitto. Hehän menivät naimisiin ensimmäisen kauden alkajaisiksi oltuaan sitä ennen ”naapureita”. Mitä ilmeisimmin myönnytyksenä niille, joiden mielestä presidenttiparin tulee olla naimisissa. Kun tämä ”edellytys” nyt poistuu, mahtaako pari muuttaa ”naapureiksi” jälleen. Pysyvätkö he naimisissa?

Kun on aikaa, näinkin turhia asioita tulee sohvalla miettineeksi. Mitä väliä, jääkö Halonen eläkeikäisenä vaille töitä ja mitä väliä, asuuko hän Penansa kanssa?

Kilahdin

Vastapäiset naapurini ovat aiheuttaneet päänsärkyä talossa muillekin kuin minulle jo toista vuotta. En edelleenkään tiedä, kuinka monta henkeä taloudessa asuu, mutta päätelleen siitä, montako kertaa ovi ja hissi räiskyvät päivässä, heitä täytyy olla toistakymmentä.

Viime aikojen pakkaset ovat myös tuoneet mukanaan ikävän ilmiön: rappukäytävässä maleksii miehiä odottamassa sisäänpääsyä naapurilleni, joka ei ole kotona. Miten nämä ovat päässeet käytävään, on minulle ja muillekin mysteerio. Ellei sitten naapuri ole avokätisesti jakanut ulko-oven avaimia lähipiirilleen. On joka tapauksessa inhottavaa avata asuntonsa ovi postimerkin kokoiseen rappukäytävään, kun vastassa on tuntematon maleksija.

Naapurini kunnostautuvat myös siten, että he rahtaavat edestakaisin kantamuksia ja hissistä poistuessaan tai sinne mennessään kolauttavat kassejaan huoneistoni oveen. Tätä tapahtuu vähintään kerran päivässä sinä aikana kun olen kotona, usein vielä varhain sunnuntaiaamuisin. Normaalina iltana aina aamuyöhön saakka heillä ravaa väkeä, joka jostain syystä ei ymmärrä, että kerrostalon rappukäytävässä tulisi öiseen aikaan olla hiljaa.

Alakerran Luigi ja häntä vastapäinen nuori espanjalaisnainen ovat myös saaneet tarpeekseen monikulttuuriperheen kerrostaloon soveltumattomista tavoista. Molemmat ovat luvanneet viedä valitusta eteenpäin yhtiökokouksessa, joka puolestaan valittaa asunnon omistajalle.

Kun tänään jälleen kerran ukseeni kolisteltiin, avasin oveni ja annoin tulla ryöpyn. Ämmä ei edes tuntunut käsittävän, mistä huusin. Demonstroin kolautusta ja karjaisin, että tämä saa nyt riittää ja pamautin oven kiinni ennen kuin kukaan ehti muodostaa enempiä sanoja huulilleen. Hississä jo seisova mies jäi tuijottamaan.

Hyvä aamu

Olipa ihana herätä aamuun kun vaalitulos oli selvä. Olisipa vielä pääkin. Otin kalsarikänät äidin kanssa Skypessä illalla.

Joka tapauksessa olen todella iloinen Niinistön selvästä voitosta. Jos hän osoittautuu huonoksi presidentiksi, minulla ei ole vaikeuksia vaihtaa mielipidettäni. Kansalaisuuttani en olisi vaihtanut, vaikka Haavisto olisi pallille päätynyt.

Eniten Haavistossa ärsyttivät ne kulttuurifasistikannattajat, jotka täyttivät naamakirjan seinän ikään kuin muut olisivat pelkkiä suvaitsemattomia lahtareita. Pitää muistaa, että Suomi on sittenkin rakentunut enemmän niillä eväillä, mitä Niinistö edustaa, eikä niillä toisilla. Jos Haaviston kannattajat olisivat 1918 jälkeen meidät kasvattaneet, me kuuluisimme samaan joukkoon entisten itäblokin maiden kanssa eikä niissä järjestetä sateenkaarimarsseja vieläkään. Terve muistutus oli sekin, että Suomi ei ole pelkkä Helsinki.

Haaviston homous ei ollut minulle koskaan syy, miksi en häntä olisi äänestänyt. Sen sijaan hänen vihreytensä oli – asia, jonka ehdokas itsekin totesi. Toinen oli kouluttamattomuus. Sekin on asia, jonka tärkeyttä suomalaisessa yhteiskunnassa ei pidä vähätellä. Meillä on vahva usko siihen, että koulutus lisää mahdollisuuksia selviytyä elämästä paremmin kuin itse kutakin edeltävä sukupolvi, mikä on tehnyt Suomesta sen minkä se on; kaikilla on mahdollisuus.

Olin eilen kutsunut Ruusun ja Madden  lounaalle syömään jälkiruoaksi runebergin torttuja ja iltapäivä kului jutellessa mukavia. Puhuimme myös Ruotsin ja Suomen vaalijärjestelmien eroavaisuuksista. Ruotsissahan järjestetään sekä kunnallis- että valtiolliset vaalit yhtä aikaa. Siinä on itua, mutta minusta on hyvä, että Suomessa kaikki vaalit kulkevat omaa tietänsä eri aikoihin. Sillä saadaan vastapainoa.

Kunnallisvaaleissa tuskin äänestän Guggenheim-kokoomusta.

Lisää ulkonäköpaineita

Kirjoitin eilen suomalaisministerin pukeutumisesta ja viittasin naispoliitikkojen ulkonäköpaineisiin, joita en sinällään halua vähätellä. Kun tähän maahan viimein saatiin hallitus, integraatioministeriksi valittiin Maggie De Block.

Maggie on raskaasti ylipainoinen ja syksyllä Le Soirissa oli hänen haastattelunsa, jossa hän itsekin kertoi, kuinka jotkut pitävät hänen ulkonäköään esteenä julkiseen toimeen. En valitettavasti löytänyt linkkiä artikkeliin enkä oikeastaan halua puuttuakaan ministerin ylipainoon, vaan verrata hänen pukeutumistaan jopa rinnallaan anorektikolta näyttävään Kyllöseen.

Maggie nimittäin osaa pukeutua.