Poika pääsee tänään ansaitulle joululomalle. Mummi ja pappa hakevat alikersantiksi ylennetyn nuoren miehen oletettavasti Riihimäeltä, joko lomabussilta tai juna-asemalta riippuen siitä, kumpaan hän ehtii.
Onnittelin poikaa äsken puhelimessa ja toivotin vielä hyvää joulua. Edelleen olen sitä mieltä, että asevelvollisuusarmeija ei ole pelkästään huono asia. Pojalleni se on antanut rutkasti itseluottamusta ja ilonaiheita.
Maanantaiaamun hämärässä Vekarajärveltä lähti nelisenkymmentä sotapoikaa pitkälle marssille reput selässä ja kiväärit olalla. Marssilla oli välietappeja, joissa piti suorittaa armeijamaisen hölmöjä tehtäviä. Jos ensimmäisellä rastilla varustetarkastuksessa oli unohtanut jotain kasarmille, sai matkaansa mukaan myös rautakangen. Jonkinlaista baletintapaistakin kuulemma etapeilla piti harrastaa. Sakkominuutteja jaettiin huonosta osaamisesta ja keskeyttämisistä jokaiselle joukkueelle.
Matkaan oli varattu 48 tuntia. Pojan ryhmä saavutti maalin tiistaiaamuna kuuden aikoihin marssittuaan kuutisenkymmentä kilometriä. Mummi oli vannottanut hänet ilmoittamaan marssin loppumisesta. Ryhmä oli tullut ensimmäisenä maaliin, nopeimpana kaikista, mutta koska yksi oli joutunut keskeyttämään, pojan ryhmää rangaistiin sakolla ja lopputulemana oli toinen sija.
Santiagon tien kävelijänä tiedän mitä reppukäveleminen on, enkä varmasti olisi edes kaksikymppisenä suoriutunut samanlaisesta marssista. Isot pojot pojalle, joka osoitti varsinaista pr-taitoa ilmoittamalla, että kun matkalla oikein väsytti, hän ajatteli tulevaa vapaata ja mummin jouluruokia. Ei liene vaikea arvata, minkälainen vaikutus sillä oli mummiin itseensä 
Iltapäivälehdessä oli otsikko jossa kehotettiin kertomaan Saab-muistonsa pian edesmenneen automerkin kunniaksi. Minulla on lämpimiä Saab-muistoja.
Meidän Saab 96 ostettiin 70- ja 80-lukujen taitteessa, olin isän kanssa sitä ostamassa. Se ostettiin äidin autoksi. Silloin kun pikkuveljen kanssa olimme renkaita potkimassa, äiti oli jossain matkoilla. Missä, en muista, mutta isä teki paperit ja antoi vaihdossa äidin vanhan Cortinan. Minä – ja varmaan velipoikakin – odotimme innoissamme äidin kotiintuloa ja ilmettä, kun hän näkisi uuden (käytetty se oli) auton.
Meidän Saab oli vuosimallia 1976 ja se oli kirkkaanpunainen. Siinä oli rattivaihteet ja etuveto. Sitä oli pahuksen hankala kääntää – ohjaustehostinta siinä ei ollut – ja sen tavaratilaan mahtui varsin vähän.
Erityisen lämmin muisto minulla liittyy tähän autoon siksi, että suoritin sillä ajokortin. Syksyllä 81 isä joutui tekemään teoriakokeen kaksi kertaa, että sai opetusluvan. Harjoittelun aloitimme joulukuussa. Pikkuveljeni oli tulevasta ajokortistani niin kateellinen, että piilotti useaan otteeseen varoituskolmion, etten pääsisi isän kanssa ajamaan. Kerran, kun veimme veljen uimahallille, hän irrotti sen autosta noustuaan meidän huomaamatta, mutta heilutti sitten voitonmerkkiään päänsä yläpuolella ja minä näin sen taustapeilistä. Palasimme isän kanssa takaisin ja pikkuveli sai mojovan luunapin otsaansa.
Inssiajon jouduin tekemään kaksi kertaa, koska ensimmäisellä kerralla töppäsin useaan otteeseen. Ajokortin sain vihdoin maaliskuussa 82 samaan aikaan kun suoritettiin ylioppilastutkinnon suullisia. Hain korttini Hämeenlinnan poliisilaitokselta ja kävelin suoraan äidin työpaikalle ja pyysin autoa lainaksi. Äiti oli aivan kalpea ojentaessaan avaimia minulle. Ajoin koululle, suoritin jonkun suullisen tentin ja hain äidin töistä. Voi, että olin iloinen!
Vajaan vuoden kuluttua ajokorttini saamisesta muutin pääkaupunkiseudulle ja joskus 80-luvun puolenvälin jälkeen Saab annettiin pois vaihdossa Audiin. Punainen puukenkä elää yhä mielessäni meidän perheen viimeisenä autona. Sitä se oikeastaan olikin. Sen jälkeen ei enää ollut meidän perheen autoa, oli vai äidin ja isä auto.
Kävin lounastauolla lyhentämässä muodottomana rehottaneen kuontaloni. Minulla on ikävä taipumus vältellä kampaajalla käyntiä, mutta nyt oli pakko mennä.
Kampaajalla käynti on sinänsä positiivinen asia ja se tunne, kun poistuu tukka laitettuna, on ihana. Sen sijaan inhoan siellä istumista. Kampaamoissa on yleensä kirkkaat valot ja ainakin minä näytän tukka märkänä peilistä itseäni katsoessani aneemiselta, väärin meikatulta rusinalta. Kaulan rypytkin ovat ylikorostuneita.
Mutta ah, kun pääsee kadulle, tuntuu kuin olisi nuortunut kolmekymmentä vuotta!
Eilen Belgian Chicagossa ammuttiin. Seurasin tapahtumia paikallisen lehdistön välityksellä sen, mitä ruuhkautuneet sivut ja työt sallivat. Työpäivän päätteeksi lähdin salille.
Kun oli jo mukavasti kotisohvalla, puhelin soi ja iipparin näytöllä oli korpraalin kuva. Poikahan ei tarkan euron miehenä ja armeijan päivärahoilla minulle soita kuin äärimmäisessä hädässä. Vastasin ja sanoin soittavani takaisin. Näppäillessäni mietin, mitä tärkeää asiaa pojalla olisi.
- Eikun mä vaan ajattelin kysyä, ettet kai ollut Liègessä käymässä tänään, oli ensimmäinen lause.
En ollut en, vaan töissä tuijotin näyttöpäätettäni.
Pojalle oli tullut mieleen, että mahtaako äiti olla turvassa! Niin monta kertaa kun olen jonkun ikävän uutisen lukenut lehdestä ja soittanut omieni perään, kaikesta vähiten osasin odottaa, että poika soittaisi ja moista kysyisi. Kyllä hän varmasti tiesi, ettei minulla sinne asiaa juuri ole, mutta halusi tarkistaa.
Juttelimme muutaman minuutin ja toivotimme hyvät yöt.
Taas on Linnan juhlat juhlittu, mokat koottu kirjoihin ja kansiin sekä jälkipyykit pesty. En katsonut tv-lähetystä sen paremmin suorana kuin epäsuoranakaan, muutaman videon klikkasin auki iltapäivälehtien sivuilta ja selasin kuvia pukuloistosta.
Kirjoitin kolme vuotta sitten, että vastustan juhlien arkipäiväistämistä ja olen samaa mieltä edelleen. Vastustan myös tätä uutta tasavaltalaista menoa ja itsenäisyyspäivänä kadehdin kuningaskuntia, joissa hovietiketti sanelee toiminnalle rajat. Etiketin mukaan miehet eivät tanssi keskenään, riippumatta seksuaalisesta suuntauksestaan. Samaisen etiketin mukaan eivät myöskään naiset tanssi keskenään. Se nyt vain on niin.
Ei presidentinlinnan parketti ole myöskään mitkään lavatanssit, joissa bändin yläpuolelle syttyy vuorotunnein valomainos ”naisten haku”. Sen olisi voinut tarkistaa myös Helsingin piispatar, joka evankelis-luterilaisen kirkon edustajana virkapuvussaan kävi pokkaamassa valtakunnanjärkyttyjä Toivolaa tanssin pyörteisiin. Samainen Toivola muuten kertoi onnellisena, kuinka ihanaa on käydä juhlissa, joissa noudatetaan etikettiä, koska sitä niin harvoin tehdään. Jotain ristiriitaa olin havaitsevinani siinä, että hän kuitenkin haluaa – etiketin vastaisesti – tanssia miehen kanssa.
Etiketti on sitä varten, että jokainen tietäisi, miten toimitaan. Nykyisenlainen tilanne ei anna selkeitä säveliä kenellekään. Jotain osviittaa antaa mielikuvitusleikki, jossa pari M. Ahtisaari – T. Soini valssaa parketilla? Ylettyisivätkö edes toistensa vyötäisille.
