Ruusu lähetti sähköpostin, jossa hän kertoo, että tämä blogini on luokiteltu pornoksi, jos sitä yrittää lukea bloglovinin kautta. Eihän tätä voi kuin nauraa!
The site: http://www.bloglovin.com/en/blog/2167740/tuokioita-elamastani is blocked because web filter identified it as “Pornography“
Jotta nauttikaa nakukuvistani!
Tuli sitten toinen kierros presidentinvaaleihin. Eipä ole valinta vaikea nytkään, vaan äänestän samaa kuin edellisellä kierroksellakin. Joku kirjoitti ennen ensimmäistä kierrosta naamakirjassa, että jos Jenni Haukion kättely inhottaa, kannattaa äänestää jotain muuta kuin Niinistöä. Kai sen noinkin voi ajatella, vaikken minä keksi sellaista tilaisuutta, missä kävisin Haukiota kättelemässä. Ei silti, en keksi sellaistakaan tilaisuutta, missä joutuisin kenenkään presidentin puolisoa kättelemään.
Iltalehdessä oli molempien ehdokkaiden koulutodistukset esillä. Haavistolla oli ylivoimainen koulutodistus Niinistöön. Silti loppupeleissä Niinistöllä on tutkinto Haaviston jäädessä ylioppilaaksi. Haaviston opiskelemattomuus voi kertoa myös siitä, että on saatu liian paljon liian nuorena ja siksi ei ole välitetty tehdä enempää. Niinistö on joutunut opiskelemaan päästäkseen asemaansa, siis tekemään työtä sen eteen. Sellainen on yleensä asia, joka vetoaa minuun.
Kun meillä on jo ollut yksi maailmanhalaajapresidentti, en halua toista samanlaista. Haaviston sovittelutaidot on tunnustettu, mutta onko Suomen presidentin tehtävä sittenkään ensisijaisesti ratkaista ambomaiden sissiongelmia, vai johtaa Suomen ulkopolitiikkaa tai edistää vientiä, josta saaduilla rahoilla voidaan parantaa elämänlaatua kotimaassa?
Homouskaan ei enää ole este presidenttiydelle, joten pelkän homokortinkaan varaan ei tarvitse ääntään laskea. Kansakunnan paljon parjattu suvaitsevaisuus on nähty, mutta olisiko Haavistosta presidenttiä niille uuskansalaisille, joiden uskonto ei homoutta tunnusta? Ettei vain sitten kukaan tulisi sanomaan, että suvaitsemattomat suomalaiset äänestivät itselleen homopresidentin pelkästään ärsyttääkseen maahanmuuttajia.
Lähetin vuokralaiselle irtisanomiskirjeen tammikuun alussa, kirjattuna ja saantitodistuksella. Viime viikolla havahduin siihen, etten ollut saanut saantitodistusta takaisin ja jäljitin kirjeen postin nettisivuilta. Sitä ei ole haettu postista. Lähetin vielä toisenkin kirjeen varmuudeksi ja soitin vuokralaiselle, että menisi hakemaan sen.
Vuokralainen valitteli flunssaa, niin kuin flunssa kestäisi kolme viikkoa! Hän yrittää selvästi vältellä kirjettä ja pelaa aikaa itselleen. Raivostuttavaa, koska olen toiminut häneen nähden täysin avoimesti. Kerroin jo asuntoa ostaessani sen tulevan omaan käyttöön, mutta pojan armeija-ajan hän voisi siinä asua. Samaten ilmoitin hänelle heti kun tiesin, että poika palvelee kaksitoista kuukautta, joten hänen pitäisi etsiä uusi asunto ensi kesänä.
Vuokran olen häneltä saanut, tosin pari kertaa olen kysellyt perään, kun rahoja ei ole pankkitilillä ollut. Toivottavasti tästä ei nyt tule mitään isompaa soppaa, vaan nainen käy hakemassa kirjeen ja saan asian etenemään. En toisaalta yhtään ihmettele, miksi ihmiset eivät vuokraa asuntojaan, kun aina kuulee siitä, mitä hankaluuksia vuokralaisista on.
Kuntosalilta vastattiin lähettämääni sähköpostiin asiallisesti. Vastauksessa todettiin, että ongelma on heidän tiedossaan ja se johtuu siitä, että joukko ihmisiä on siirtänyt jäsenyytensä toiselta salilta heille.
Kuntosalilla on vastauksen mukaan jo ryhdytty joihinkin toimiin järjestyksen palauttamiseksi esimerkiksi peruuttamalla neljän henkilön jäsenyys viime viikonloppuna. Muilta jäseniltä he pyytävät hieman lisäaikaa tilanteen normaalistamiseksi.
Olen tyytyväinen tulokseen. Kuten Ruusu kirjoitti: ”Oho, ne on siis kyllä oikea ongelma eikä vaan sun mielestä!”
Olen jo pitkään käynyt useasti viikossa kuntosalilla puskemassa viisi kilometriä crosstrainerilla ja sen jälkeen kehittämässä lihaksia laitteilla. Viime viikolla hikoilin siellä kuutena päivänä. Tuloksista en nyt sen enempää kirjoita, mutta eilen meni kuppini nurin.
Salilla on pari-kolme kertaa vuodessa kampanjoita uusien jäsenien hankkimiseksi ja se näkyy epämukavuutena. Salille tulee paljon sellaisia ihmisiä, joiden tarkoituksenakaan ei ole jatkuva kunnon ylläpitäminen, vaan ainoastaan tarjouksen hyödyntäminen. Näiden joukossa on poikkeuksetta häiriköitä.
Erityisiä häiriköitä ovat myöhäisteini-ikäiset miehet, jotka saapuvat muutaman tyypin ryhmissä. Hontelot miehenalut nojailevat laitteisiin sillä aikaa kun yksi tekee huolimattomia liikkeitä kehittääkseen olemattomia rinta- tai hauislihaksiaan. Lauma mölisee katkeamatta keskenään ja osa siitä istuu vapaina olevilla laitteilla tekemättä mitään. Pakollisesta pyyhkeestä nämä kollit eivät ole koskaan kuulleetkaan.
Sain eilen vaivoin hillittyä kiristyneen kielijänteeni, kun katselin kuuden tällaisen jäppisen menoa ja yritin päästä suosimalleni laitteelle. Kotiin päästyäni söin ja rauhoituin. Sen jälkeen kirjoitin salille palautteen, jossa pyysin henkilökunnalta tiukempaa otetta koskien käyttäytymissääntöjä. Näytin postiaihion myös Ruusulle ennen lähettämistä, minulla kun on joskus sormenpäät turhan herkät kirjoittamaan liian katkuista tekstiä. Ruusulla ei ollut huomauttamista sanavalinnoistani tällä kertaa.
Viime viikon lähes pääuutiseksi yltänyt Guggenheim-selvitys sai niskakarvani nousemaan. Konkurssikypsä Helsinki, jossa on museoita joka lähtöön, myös modernin taiteen ystäville, on haukkaisemassa järkyttävänsuuruista kuluerää veronmaksajiensa kontolle.
Kun Guggenheimistä ensi kerran luin, törmäsin Otso Kantokorven blogiin, jossa hän luetteli järkiinsä tulleita kaupunkeja, joissa oli tehty samainen selvitys. Vahtera tiivistää ne omassa kirjoituksessaan Iltalehdessä. Lukekaa ja miettikää!
Vain muutama päivä ennen selvityksen julkaisua suomalaiset lehdet olivat täynnä Helsinkiä matkailukaupunkina. New York Times oli ylistänyt kaupunkia tulevaisuuden turistikohteena. Ei se ylistys ollut ilmaista; tällainen maalaistollokin tajuaa, että sillä pedattiin yli-innostuvien helsinkiläispäättäjien mielialaa suotuisaksi uudelle museolle. Kehumalla suomalaista kunnanisää saadaan maaseudulla teollisuuskiinteistö eurolla, Helsingin herrat lahjoittavat miljoonia veronmaksajien rahoja samasta syystä.
Ilmoittaudun kunnallisvaaleissa sen puolueen kannattajaksi, joka vastustaa Guggenheimia.
Poika kertoi eilen hyviä uutisia koskien koulutustaan. Hänhän valmistui lentokoneasentajaksi keväällä, mutta koulutuksessa oli sellainen ongelma, että valmistuttuaan hän joutuisi työskentelemään vanhemman, jo lisenssin omaavan mekaanikon kanssa ennen kuin hakea itselleen lisenssiä ja oikeutta työskennellä itsenäisesti. Useimpiin työpaikkoihin taas vaaditaan lisenssi ja apumekaanikon hommia on vaikeampi löytää.
Nyt koulu oli saanut EASA:n hyväksynnän ja voi myöntää valmistuneille suoraan lisenssin. Pojan pitää käydä koululla leimauttamassa paperinsa ja ehkä antamassa näytön jotta hän saisi lisenssimerkinnän todistukseensa. Sen jälkeen on huomattavasti helpompi hakea töitä mistä vain. Työpaikkoja alalla näyttäisi löytyvän ainakin kansainvälisesti, Suomessa ei niinkään. Se taas ei ole pojalle ongelma, vaan oikeastaan vain helpotus.
Tältä osin voin katsella taas luottavaisena tulevaisuuteen.
Tytär puolestaan riemuitsi omista mahdollisuuksistaan Pariisissa. Hänelle oli tarjottu neljää harjoittelupaikkaa, joista yksi, vähemmän opintoihin liittyvä, mutta paljolti aiempaan työkokemukseen perustuva vaikutti houkuttelevimmalta. Siksi hän kirjoittikin, halusi kuulla mitä mieltä olin siitä, kannattaako syventää sitä, mistä jo paljon tietää vai keskittyä enemmän opintoihin liittyvään harjoitteluun – molemmat paikat siis ovat kuitenkin samaa alaa.
Tämä sivuavan alan paikka kiinnostaa tytärtä siksi, että siinä hän pääsisi alan kongressiin puhujaksi, tutustuisi uusiin laitteisiin ja voisi käyttää jo olemassa olevia kontakteja hyödyksi. Professori, joka hänelle tätä esitti, sanoi pystyvänsä sopimaan koulun kanssa, että paikka kelpaa harjoittelupaikaksi myös koululle. Tytär hihkui innosta päästä testaamaan hiukkaskiihdytintä.
Siinä vaiheessa minä putosin kärryiltä.
Kävin eilen työpäivän jälkeen kirkolla äänestämässä. Tulin siihen tulokseen, ettei kannata kikkailla vaikka pieni pirulainen kuiskuttelikin korvaan, että voisi sitä äänestää varmaa häviäjääkin.
Paavot eivät ääntäni saaneet eivätkä naiset eikä timo, annoin sen Niinistölle suosiolla. Ei presidentti päätä budjetista, aborttilainsäädännöstä eikä maahanmuuttopolitiikasta, mutta jos ihminen on onnistunut kasaamaan itselleen puolen miljoonan osakesalkun, niin jotain hyvää siinä kamreerimaisessa taloudenpidossa on.
Niinistö on antanut itsestään tolkun kuvan ja sellaisia arvoja toivon hänen edustavan. Viimeisten kuuden vuoden aikana on riittävästi podettu Weltschmertziä ja unohdettu, että jonkun siihenkin särkyyn on lääkkeet maksettava. Soini toimikoot renkinä, siihen hän on oiva välihuutelija ja Haavisto haaveilkoot pysyvästä maailmanrauhasta niin kauan kuin maksajia riittää.
Noin muutenkaan minua ei puhuttele presidenttiehdokas, joka on jättänyt opiskelunsa kesken kuten Arhinmäki, Biaudet ja Haavisto.
Kun on itse tottunut elämään suu säkkiä myöten, arvostaa realistia.
Jossain korkeammalla oli päätetty, että Obenin työhuone pitää maalata. Homman hoitamiseksi oli asetettu ihan päiväkin, kukaan ei vain muistanut kertoa sitä minulle. Niinpä hämmästys oli molemminpuolinen, kun maanantaina marssin töihin; maalari ihmetteli, miksi tulin ja minä ihmettelin, mitä nuori mies seisoo tikapuilla.
Sangen pienen työhuoneen maalaamiseen ei mennyt isoja aikoja. Kävin kahvilla sillä välin, kun poika suti seiniä. Jonkun ajan kuluttua hän tuli viimeistelemään kulmat ja seistessään siinä tikkailla melkein täyttäen ovensuun minulta loppui tulostuspaperi ja vähän silmämääräisesti mittailtuani tulin siihen tulokseen, että mahdun tikkaiden ja seinän välistä sivuttain sujahtamaan. Arvatenkin sillä seurauksella, että ryntäät ottivat kiinni vastamaalattuun karmiin ja ruskeassa neuleessani oli tissinkokoinen läiskä vaaleaa maalia, perkele. Sain sen onneksi pesemällä pois, mutta olipa kiva istua Miss Wet Pulloverina melkein koko loppupäivä.
Tiistaina imurimies hosui minulle jo käytävällä: laitoin madamen huoneesta ikkunan auki! Kiittelin miestä omatoimisuudesta tietämättä miksi. Syy selvisi kun astuin työhuoneeseeni. Joku oli tyhjentänyt kolme kiloa superliimaa luukkuni uumeniin ja vaikka ikkuna oli auki, käry oli mahtava. Välillä suljin ikkunan estäen sormiani kokonaan paleltumasta, mutta iltapäivällä sain tarpeekseni. Sanoin pomolle, että nyt häippäsen ja jätän tuuletuksen päälle. Päähän siinä hajussa oli haljeta.
Yleensä valitan, että tässä maassa on kaikki tehty mahdollisimman vaikeaksi. Viime viikolla sain kokea pienen ihmeen, jonka jälkeen jouduin toteamaan, että ehkei sittenkään.
Jätin typeryyttäni bussikorttini hotellihuoneeseen Espanjassa enkä onnistunut saamaan sitä takaisin. Siinä ei ollut kuin kaksi lentokenttämatkaa jäljellä, joten vahinko ei ollut suuri, mutta hikoilin jo etukäteen uuden kortin hankintaa. Minulla oli nimittäin odottamassa vuoden 2012 kausikortin lataus.
Tutkin asiaa paikallisliikenteen nettisivuilta ja totesin, että pitäisi olla helppo nakki. Jos joku asia vaikuttaa ensi näkemältä helpolta yleensä ei sitä ole.
Mukaan piti ottaa henkilöllisyyskortti ja mennä liikennelaitoksen toimistoon, jossa he sitten tekisivät uuden sirukortin. Ruokatunnilla matkaan ja varmuudeksi otin vielä paperikopion vanhasta kortista. Pieni odotus ja vuoronumeroni ilmestyi taululle. Virkailija katsoi henkkareitani ja sanoi hetkinen. Uusi kortti – täysin samannäköinen kuin vanhakin – ilmestyi koneesta valmiiksi ladattuna. Siinä oli mukana myös ”kadottamani” kaksi lentokenttäbussimatkaa. Varmemmaksi vakuudeksi virkailija vielä koetti kortin toimivuutta lukijalaitteessa ja ojensi sen minulle. Maksua hän peri kymmenen euroa.
Eräs suoniaan jo valmiiksi pullistellut keskiäkäinen akanretale käveli tyytyväisenä ulos.
